I.
Sisällysluettelo Kuinkas taas Suomen kansa sanookaan: odottaa kuin hepo kesää.
Kyllähän hevonen on hauska ensi kerran väljänmetsään päästessään, se myönnettäköön, mutta samainen luontokappale on hauska joskus muulloinkin, kun se on saanut jättää setolkat, länget ja mäkivyöt. Silloin se kirmaisee oikein riemuisan laukan. Sillä on, hevosella, vanhuuteen asti poikamaista verta suonissaan, sellaista riuhtovaa elämäniloa, josta ei ole vapaa ylimystöön kuuluva kilpaorikaan. Mutta lehmä, se on jo kerran poijittuaan ikävä ja surumielinen, se ottaa elämän aivan liian vakavalta kannalta ja kulkee koko kesänkin tylsän harkitseva ilme naamassaan. Keväällä laitumelle laskettaessa unohtaa sentään ikälehmäkin arvokkuutensa, tai sanoisiko maailmantuskan, joka sitä painaa kesät talvet. Se tekee huikeita ilmahyppyjä voittaen melkeinpä keväisen vasikkansakin.
Sellaista laitumelle laskettua lehmää muistuttaa talvikauden raatanut kynämies kesälomalle lähtiessään. Hän ei ehkä tee ilmakeikkoja, mutta hän viheltää. Ihan totisesti viheltää, eikä kukaan ole nähnyt hänen sitä varten talvella huuliaan suppuun vetävän. Hän viheltelee "Mustalaisruhtinatarta" tai "Bajadeeria" matkalaukkuaan täyttäessään ja huomaa sitten ensimmäisessä yöpaikassa unohtaneensa pois yöpaidat ja hammasharjan, vaikka hän juuri niiden takia laukkunsa mukaan otti. Sensijaan on hänellä runsaasti mukana maalaisoloihin aivan sopimattomia kovia kauluksia ja puoli tusinaa kaulaliinoja, lievimmin sanoen koko hänen senlaatuinen omaisuutensa..
Sangen murheellisin mielin läksin Turusta. Eipä silti eikä sen vuoksi, että minun olisi ollut surku jättää Turku, vaan siksi, että kohtalo (ja rahakukkaro, joka ei myöntänyt kiertotietä Helsingin kautta) oli määrännyt minut matkustamaan Toijalan rataa. Tämä viimemainittu on yks murheen kryyni jokaiselle matkustavalle Suomen kansalaiselle.
Kerran minä oikein kauhistuin, kun muuan ulkolainen päivitteli, että onpa tämä kaunista. Minä en näet missään Suomessa ole nähnyt mitään niin yksitoikkoista kuin Turun-Toijalan radan varsi. Tuntuu niinkuin Isä Jumala - jos nyt hän lie tämän maailman luomista hoitanut - olisi pahasti fuskannut näitä seutuja luodessaan. Taikka ehkä hän on antanut liikaa suloa Turun saaristolle ja itselleen kaupungillekin, niin että Kärsämäkeen päästessä ovat jo aineet loppuneet. Kun ei edes yhtä järvipahasta tai lammensilmää ole liiennyt!
Ja sitten kulkee juna vielä mahdollisimman hiljaa, että nyt vain herkeäisit kaiken yksitoikkoisuuden nähdä ja sitä tarpeeksesi sadatella.
Entä matkustajat! Heissäkin olet huomaavinasi jonkinlaista uneliaisuutta ja velttoutta. He näyttävät olevan itseensä sulkeutuneita ja katselevat lähimmäistään karsain silmin. Älä mene Turun-Toijalan radan matkustajalta kysymään, onko paikka hänen vieressään vapaana. Jollei hän sinua juuri lyö, niin hän ainakin näyttää sen näköiseltä, kuin voisi hän vain äärimmäisin ponnistuksin hillitä haluansa hivauttaa sinua tukevasti korvalle.
Loimaan asema on koko radan varrella ainoa paikka, joka tarjoaa virkistävää vaihtelua. Siellä näet saa aikaan paremmanpuoleisen tappelun verraten vähällä vaivalla. Juna seisoo ainoastaan kaksitoista minuuttia, ja jokaisen on kerjettävä ensimmäisenä ravintolaan ärjymään itselleen kahvikupponen. Siellä ei pyydetä, kuten muualla, vaan huudetaan törkeästi kuin hevosmarkkinoilla, sillä tyly ja räyhäävä käytös kuuluu täällä perinnäistapoihin. Ja hyvin luultavaa on, että ravintolan henkilökunta karkaisi tiskinsä takaa kuuksi päiväksi, jos joku vahingossa esiintyisi siivolla. Tai sitten häntä luultaisiin ulkomaalaiseksi, joka on oppinut maan jompaakumpaa kotimaista kieltä.
Mutta joskus voi Turun-Toijalankin radalla löytää helmen matkustajien joukosta. Minä tapasin sellaisen. Vastapäätäni istui muuan rouvasihminen, joka näytti minusta tämän rataosan matkustavaiseksi tavallista nöyräluontoisemmalta, vieläpä kanssakäymiseen taipuisalta, minkä vuoksi minä uskalsinkin ryhtyä hänen kanssaan mielipiteiden vaihtoon esittäen aluksi ajatukseni ilmoista, huomauttamalla, että vihdoinkin on tullut kesä. Kun tähän oli vastattu myöntäen ja lausuttu erinäisiä arveluita kauniitten säitten jatkuvaisuudesta, siirtyi keskustelu koskettelemaan minun matkani määrää.
- Menen Savoon kotiseudulle.
- Vai niin, siellä mahtaa olla kaunista?
- Kyllä, kovasti. Sattuuko rouva tuntemaan Savoa?
- En muuta kuin ohimennen. Menette Kuopioon, onko siellä meri lähellä?
Rouva oli tuntunut minusta alunperin hyvin sivistyneeltä, mistä seikasta minä nyt täydellisesti vakuuttauduin. Vastasin arvelematta:
- Kyllä. Kaupunki sijaitsee luonnonihanalla paikalla aivan Tyynen
Valtameren rannalla.
Rouvan silmissä tuntui tuikahtavan pieni epäilys, mutta lopulta olin minä melkein varma siitä, että hän laskeutuessaan junasta eräällä väliasemalla tunsi suuresti rikastuneensa henkevästä seurustelusta Tyynenmeren rannalta kotoisin olevan savolaisen kanssa.
Siltä asemalta lähtien murjotin yksivakaisena nurkassani ja heräsin vain hetkeksi lähempänä Toijalaa, Sotkian pysäkillä, siinä kun on ihan oikea järvi; suuri, jylhä ja ihana järvi. Luojamme on siis Turun-Toijalan rataa ylimääräisellä junalla matkustaessaan ja luomisprosessia hoidellessaan vihdoin löytänyt vesikarahviininkin. Vahinko vain, että se on sinne asti ollut kateissa.
Toijalassa ei enää tapella. Siellä ovat ihmiset paljon rauhallisempia, oikeita gentlemanneja. Etelästäpäin tulleet ovat tuntia aikaisemmin matkustaneet Hämeenlinnan kukkakerhona ylpeilevän idyllisen kaupungin ja sen ohitse puikkelehtivan vesinauhan sivuitse; pohjoisesta matkaansa pitävät taaskin ovat juuri hiljan jättäneet Lempäälän lumoavat seudut taakseen. Heille on siis kaikille jäänyt hyviä muistoja, ja meidät turkulaiset on Sotkian järvi ihan viime tingassa siihen määrin lepyttänyt, ettemme ilkeä tapella vieraitten ihmisten kanssa. Toiseen junaan siirtyminen käy täydessä sovussa, ja pian olen iloisessa juttelussa tamperelaisen liikemiehen kanssa. Minä en häntä tunne, vaan se ei asiaa pahenna. Keskustelemme reippaasti kaikista taivaan kannen alaisista asioista, ja hän taitaa toisinaan sinutellakin.
Hän näkyy tietävän, että tulen Turusta, mutta kysyy kuitenkin sitä, ikäänkuin kohteliaisuuden vuoksi. Myönnän.
- Ikävä taival se Turun-Toijalan rata. Ei ole muita nähtävyyksiä kuin sahoja kuivalla maalla. Muualla sellaiset tehdään vesien varsille. Mitenkähän mahtavat pärjätä? Vaikka johan ne ovat vanhoja laitoksia, tottapa ovat toimeentulleet.
Hän kysyy ja vastaa itse, joten minä en ehdi muuta kuin nyökytellä ymmärtäväisesti päätäni sekä kysymyksille että vastauksille ja ottaa mahdollisimman vaihtelevan ilmeen kasvoilleni aina asian laadun mukaan. Itsestään Turun kaupungista hän kuuluu pitävän, koska hän nyttemmin katsoo voivansa antaa sille ainakin osittain kulttuurikehdon merkityksen. Hänelle tuntuu olevan tuttu vanha vitsi, että Turku on kulttuurikehto vain sikäli, että siellä kulttuuri on kehdossaan, mutta hänen mielestään on moinen sanonta kevytmielisesti ja vahvasti liioiteltu. Tämä liikemies on tulossa messuilta, missä sanoo uhranneensa kolmetoistatuhatta markkaa tyhjään reklaamiin, mutta ei suostu lähemmin selittämään, minkälaista on "tyhjä reklaami". On tavannut messuilla turkulaisiakin liikemiehiä, joitten kanssa kertoo tulevansa yleensä hyvin toimeen, vaikkakin he kuuluvat olevan jonkin verran jäykkiä ja epäluuloisia kaiken uuden suhteen. Tampereella sensijaan käy kauppa kuin siimaa; siellä yritetään, se on pääasia, vedetään milloin mistäkin nuorasta, mutta aina ollaan vain hienossa touhussa. Tampere kuuluu olevan Suomen ensimmäinen liikekaupunki, ja sitten vasta Helsinki. Turku on muuten fiini ja aristokraattinen.
Hän kertoo hyvin paljon afääriasioista, ja minä kuuntelen pelkkänä korvana, koettaen näyttää niin asianymmärtävältä kuin suinkin mahdollista. Sitten ryhtyy matkatoverini kehua riuhtomaan Tampereen merkillisyyksiä, mainitsematta kuitenkaan mitään erikoisesti mielenkiintoista.
Tampereella oli minun odotettava Pohjanmaan junaa neljä tuntia, minkä tein verraten keveällä sydämellä. Tampereella vartoilee aina ilman suurempaa katkeruutta kaikkia muita paitsi Porin junaa. Minulla on näet vakiintunut käsitys, että Poriin matkustaminen on hirveän suuri rangaistus, joka voi seurata ainoastaan millään muulla tavoin sovittamattomista synneistä. Pori on, nähkääs, maailman ikävin kaupunki, josta hyvällä syyllä voisi tehdä vaikka rangaistussiirtolan.
Siitä on jo kauan aikaa, taitaa tulla viisitoista vuotta, kun olen käynyt Porissa, enkä muista kaupungilla olleen juuri muita hyviä ominaisuuksia kuin että se sijaitsee Kokemäenjoen varrella, minkä seikan hyvällä tahdolla voi todeta Porissa käymättäkin Tietosanakirjasta tai alkeiskoulujen maantiedon oppikirjasta. Yksi kätevä ajuri Porissa siihen aikaan eli ja ammattiaan harjoitti. En tiedä, elääkö hän vielä, mutta jos voisin olla siitä varma, että hän yhä edelleen istuu pukillaan vanhassa ominaisuudessa, lähettäisin hänelle virallisella postikortilla sydämellisimmät terveiseni. Hän näet hyvin fiksusti ansaitsi minulta markan, Suomen silloin ennen vanhaan hyvässä kurssissa olleen hopeamarkan.
Tapaus oli seuraava. Meitä harhaili suurempi retkue (sanan hyvässä merkityksessä) Porin teatteritalolta asuntoomme, erääseen, matkailijakotiin, mutta kun hetki oli sangen myöhäinen ja vallitsi oikea Egyptin pimeys sekä...
