Arkkitehti kaupunkikeskustan suunnittelijana

A. TYÖN TAUSTA JA LÄHTÖKOHDAT

Henkilökohtainen tausta

Henkilökohtaisena taustanani tälle työlle on ehkä perimmältään se, että varsinaisessa opiskeluvaiheessani (TTKK 1972...1980) koin arkkitehtuurin olemuksen jääneen monessa suhteessa hieman epäselväksi ja vieraaksi. "Arkkitehtuurin salainen kukka"7 ei tuntunut oikein aukeavan. Minua jäi ehkä erityisesti ärsyttämään arkkitehtuuriin liittyvä eksplikoimattomuus, joka näytti kohtuuttomalta ja sulki mielestäni myös minut itseni tavallaan "arkkitehtuurin" ulkopuolelle.

Toinen tutkimuksen henkilökohtainen syy lienee muodostunut työn kautta, lähes pääasiassa kaupunkisuunnittelua sisältäneessä kunnallisessa virassa pienehkön kaupungin (Iisalmen) palveluksessa (1981...1991). Tuntui siltä, että arkkitehti on tällaisessa tehtävässä jotenkin itsestään selvästi eräänlainen lähetystyöntekijä, oikean yhdyskuntarakenteen, järjestyksen ja kauneudenkin opettaja. Näytti myös siltä, että arkkitehti tällöin (kuten lähetyssaarnaajakin!) usein koetaan tunkeilijaksi, jota vastaan muut ikään kuin liittoutuvat. Tällaista käsitystä vahvisti monien kollegojen tapa kuvata asemaansa.

Myös työ kaukana ammattikunnan "päävoimista" edellytti erityistä sopeutumista ympäristöön, ja ehkä sitä kautta edisti yritystä ymmärtää arkkitehtuurin ja muun elämän välistä problematiikkaa hieman syvemminkin. "Uskon vahvistaminen" oman ammattikunnan piirissä onnistuneekin vain suurimmissa kaupungeissamme.

Yleinen tausta 1: Keskustelu arkkitehtien asemasta

Tutkimuksen yleisenä taustana oli varsinkin arkkitehtien itsensä eri yhteyksissä esittämä käsitys siitä, että arkkitehtien asema maamme rakennus- ja yhdyskuntasuunnittelussa on heikkenemässä8, ja että tällä heikkenemisellä on kohtalokas vaikutus rakennetun ympäristömme laatuun. Vaikka esitetyt väitteet oli (arkkitehtina) periaatteessa helppo omaksua, ne tuntuivat osittain liioitelluilta, kun varsinkin kaupunkisuunnittelutehtäviin oli pitkin 1980-lukua palkattu lisää arkkitehteja ja uusia kaupungin- tai kaavoitusarkkitehdin virkoja oli perustettu yhä pienempiin kaupunkeihin.

Arkkitehtuurin kritiikki oli samanaikaisesti sekä "ulkopuolisten" (esim. Jeja-Pekka Roos, Mirja Sassi, prinssi Charles) että kriittisten arkkitehtien (esim. Kaj Nyman, Pentti Tuovinen) voimin kaatamassa vastuun rakennetun ympäristömme ongelmista itse arkkitehtien ja arkkitehtuuri-ideologioiden, pääasiassa modernismin (tai funktionalismin) harteille. Modernismin nähtiin johtaneen mm. mittakaavaltaan epäinhimilliseen, perinteettömään, merkityksettömään ja esteettisesti köyhään ympäristöön sekä lisäksi hyvien perinteisten ympäristöjen tuhoamiseen.

Arkkitehtien (normin luojien, arkkitehtikoulujen) nähtiin modernistisen dogmaattisilla säännöillään jopa tietoisesti estäneen hyvien ympäristöjen synnyn (mm. prinssi Charlesin mukaan). Arkkitehteja arvioitiin myös itsevaltaan pyrkiviksi ja täten epädemokraattisiksi.

Syytökset olivat vakavia, vaikka arkkitehdit usein osaavatkin "kuitata" syytökset ympäristöjen huonoudesta taitavasti muiden (esim. valtion, kuntien, rakennuttajien, grynderien...) "piikkiin". Itsekin koin syytökset ainakin osittain liioiteltuina ja pelkistettyinä. Oman kokemukseni mukaan ainakin kaupunkisuunnittelijakollegat, kun kuitenkin pääasiassa korostivat ympäristöjen eheyttämistä, historiallisen kerroksellisuuden merkitystä jne. eli syytöksiin nähden päinvastaisia pyrkimyksiä. Olihan myöskin niin, että monet arkkitehdit olivat olleet ensimmäisinä vetämässä erilaisia suojeluun ja eheytykseen tähtääviä liikkeitä, Helsingissä, Raumalla jne., ja syytettiinhän arkkitehteja monesti jopa "suojeluhulluiksi".

"Epädemokraattisuudelle" tuntui olevan enemmän perusteita, ei mielestäni kuitenkaan enempää kuin esim. kuntien insinöörivirkamiesten osalta9.

Arkkitehtien asemaa "vastaan" näyttivät siis nousevan erilaiset tahot, mm. ranskalaisen "muotisosiologi" Bourdieun innoittamina. Arkkitehdit koettiinkin nyt ikään kuin vain ahneena omaa etua tavoittelevana ammattikuntana, professiona, joka taistelee itseisarvoisesti vallasta, ja jonka pyrkimyksissä ei olisi tarkemmin ajatellen mitään erityisempää. Vaikka keskusteluun tietysti pian ilmestyikin jako "oikeisiin ja vääriin arkkitehteihin" mm. modernismin taustaan kytkeytyen, kyse oli ehkä myös yleisesti siitä, että kyseenalaistettiin (julkeasti!) arkkitehtien (Suomessa) ehkä itsestään selvänä pitämiä ammattiin liittyviä asioita, kuten asiantuntijaroolia ympäristön kauneuskysymyksissä, mutta erityisesti siitä, onko arkkitehdeilla sittenkään keskimääräistä parempi "yleisen hyvän" arviointi- ja edistämiskyky - viime kädessä mitään aitoa tehtävää.

Itse koin ongelmalliseksi myös sen, että arkkitehtuuriin liittyviä tavoitteita ja pyrkimyksiä oli vaikea ilmaista muille kuin arkkitehdeille (mm. tätä pohdiskelin ensimmäisessä tutkimukseen liittyneessä esitelmässäni, liite 1.). Kyse ei ollut niinkään toiminnallisista tai teknisistä asioista, vaan nimenomaan rakennusten tai ympäristön kauneuteen tai viihtyisyyteen (ja ehkä ns. merkityksiin ja "yleiseen hyvään") liittyvistä seikoista.10

Myös arkkitehtuurin ja taiteen välinen suhde sinänsä kaipasi selvittämistä. 1970-luvun lopulla opiskelunsa aloittanut sukupolvi näytti suuntautuvan selvän "taiteellisesti", kun muutama vuosi aiemmin - siltä se ainakin tuntui - taide oli varsin sivussa mm. yhteiskunnallisen eetoksen korostuessa. Oma opiskeluvaiheeni näyttikin jälkikäteen kovin kalpealta taidepainotteisen liikehdinnän rinnalla11.

Arkkitehtuurin taideluonnetta näytti julkisuudessa tuovan esille erityisesti Juhani Pallasmaa. Näytti myös siltä, että perinteisessä "esimodernissa" arkkitehtuurissa arkkitehtuurin ja taiteen välinen suhde ei olisi ollut mitenkään ongelmallinen asia, pikemminkin itsestäänselvyys.

Joka tapauksessa näytti siltä, että taide olisi yksi ratkaiseva arkkitehtuurin olemusta valaiseva näkökulma, kenties jopa ydinasia arkkitehtien identiteetissä sekä verrattaessa arkkitehteja erityisesti insinööreihin, ehkä myös kommunikoinnissa. Tästä oivalluksesta seurasi kiinnostus taiteilijoiden toimintaan yleensä ja taiteen tekemisen syiden ja tarkoitusten pohtimiseen, mikä ilmeni aluksi ehkä "hölmöinä" kysymyksinä kaikille taiteen tapaista tekeville, sittemmin yrityksenä myös paneutua jossain määrin taiteen tutkimukseen ja siihen, mitä arkkitehtuurin taideluonteesta on sanottu.

Pian kävi ilmi, että arkkitehtuurin kommunikaatioon ja taiteeseen liittyvät pohdinnat olivat itse asiassa kenties samaa asiakokonaisuutta. Tämä korostui mm. Kaj Nymanin väitöskirjassa "Husens språk", joka julkaistiin vuonna 1989, ja hänen lehtikirjoittelussaan sen jälkeen. Näytti myös siltä, että kommunikointi, viestin välityskyky, olisi kaikkien taiteen lajien avainasioita, ellei jopa asian ydin. Vähitellen alkoi näyttää siltä, että tässä pohdiskelussa modernistinen arkkitehtuurin perinne - jota Suomessa tuntui selkeimmin puolustavan juuri Pallasmaa - oli pitkälti keskittynyt pohtimaan arkkitehtuurin taideluonteen osalta tekijäkeskeistä näkökulmaa (intentioita), kun taas modernismin kriitikot - "maallikoista" näkyvästi tietysti prinssi Charles, Jeja-Pekka Roos, ja arkkitehdeista esimerkiksi Nyman ja Pentti Tuovinen - näyttivät korostavan vastaanottajan näkökulmaa ja "sanoman" perillemenoa.

Ongelmia näytti kuitenkin liittyvän myös arkkitehtien organisatoriseen ja hallinnolliseen asemaan kunnallishallinnossa. Näytti siltä, että varsinkin 1980-luvun loppupuolella aloitetun teknisen hallinnon uudelleenjärjestelyn seurauksena arkkitehdit sijoitetaan...