Havuja, perkele!

Esikärsimykseksi

Pidät juuri kädessäsi maailman tiettävästi ensimmäistä Olemassaolon Wiheliäisyyttä käsittelevää monikielistä sanakirjaa. Olemassaolon meille suomat Wiheliäisyydet löytyvät nyt kätevästi koottuna yksiin kansiin, 14:llä Euroopan kielellä! HAVUJA, PERKELE! Olemassaolon Wiheliäisyyden Ylistys aka Ihanan pessimismin käsikirja on ensimmäinen osa Wiheliäisyyden sanakirjat -kirjasarjaa. Tässä osassa on mukana kielet: suomi, livvi, meänkieli, inarinsaame, vepsä, ruotsi, tanska, norja, hollanti, sisilia, englanti, ranska, viro ja Pohjois-Inkerin murre. Kirja venyy kuitenkin olemaan enemmänkin kuin sanakirja: Teos alkaa ensinnäkin puolustuspuheella pessimismin puolesta. Lisäksi teokseen on koottu sanojen, sanontojen, sananlaskujen ja muiden ilmauksien jälkeen omaksi osiokseen ns. varjojen filosofien aforismeja, ajatelmia, tarinoita ja kaikenlaisia ajatelmia-hajatelmia. Edustettuina ovat mm. Arthur Schopenhauer, Giacomo Leopardi, Emil Cioran, Stanislaw Jerzy Lec, François de La Rochefoucauld, Piet Hein, Daniil Harms, Søren Kierkegaard sekä Franz Kafka. Olen koonnut kirjan loppuun myös muutamaisia pessimismin elämänprojektini edetessä kehittyneitä wiheliäisiä happamaisuuksiani optimismin tuolta puolen. Ei pal naarata, sano ukko kon akka hukku!

Tämän kirjan on kirjoittanut synkiö toiselle synkiölle. Me kaikki olemme toistemme kanssasynkiöitä (Krisse Tuomiselta omaksumani mukava pikkuinen sananen vainen, kiitos, Krisse! ), schopenhauerilaisittain compagnon de misères, ja siitä lähtökohdasta meidän pitäisi ymmärtää toisiimme suhtautua. Kun pidämme mielessä toisen ehkä tavattoman, arvaamattomankin suuren kärsimyksen, alammekin äkisti kuin automaattisesti osata kohdella häntä tilanteen vaatimalla vakavuudella, ennen kaikkea kärsivänä olentona, siis: silkkihansikkain. Velvollisuutemme ja oikeutemme ihmisinä on: kohdella toista silkkihansikkain ja tulla itsekin silkkihansikkain kohdelluiksi. Elämä antaa meille kärsimystä aivan tarpeeksi, siten on vähimmäisvaatimus, että pyrimme olemaan sentään lisäämättä toinen toistemme kärsimystaakkaa, joka takuulla jonkin painoisena itse kunkin harteilla lepää, halusimme tai emme. Useinkaan me emme näe tuota taakkaa, jota toinen kantaa, ja se voikin olla arvaamattoman raskas, minkä takia on hyvä pitää mielessä tämän mahdollisuus kaikessa suhtautumisessamme kanssakärsijäämme.

Kärsimys on jotakin perustavaa ihmisen kaikessa olemisessa. Rilke kuvaa kärsimystä sattuvasti saavutuksena. Rilke puhuu kärsimyksestä jonakin, joka on kestettävä, samalla tavoin kuin muut puhuvat tehtävästä, joka on suoritettava. "Wie viel ist aufzuleiden" (Miten paljon onkaan kärsittävää). 'Auf/leiden' on Rilken keksimä sana, joka tarkoittaa kärsittävää, joka on kärsittävä loppuun, valmiiksi. (Vrt. 1) saksan kielen verbiin auf/arbeiten, joka tarkoittaa, että esimerkiksi raaka-ainevarasto käytetään loppuun työtä tehden ja 2) sveitsinsaksan verbiin duresüüche, joka merkitsee kärsimyksen työlästä läpikestämistä, lit. läpi-kärsiä.) Kärsimykset ovat kuin ruoka-annoksia, jotka on syötävä loppuun, jotta kärsimys hellittäisi, tai tarkemmin ottaen: vaihtuisi toiseen, kenties vähän siedettävämpään kärsimykseen (toivossa on hyvä elää..! ). Kullakin hetkellä on tarjolla omat ainoalaatuiset kärsimyksensä. Rilken ymmärryksen mukaan elämäntehtävämme voidaan suorittaa, ja se kenties täytyykin käytännössä suorittaa, yhtä hyvin kärsien kuin työskennellen (lisäisin ehkä vielä: työstäen). Meillä onkin kestettävänämme monenmoista, monimuotoisesti ja tauotta. Kärsimykset ovat jotakin sellaista, mikä on aina läsnä kaiken muun toimintamme lomassa, siihen yhtyneinä, se on läsnä kerrassaan kitkeränä mausteena kaikessa tekemisessämme. Keskitysleirimuistelmissaan Viktor E. Frankl kuvaa ihmisen kärsimyksen luonnetta analogian kautta: Analogiaa käyttääksemme: ihmisen kärsimys käyttäytyy kuin kaasu. Jos tyhjään kammioon pumpataan määrätty määrä kaasua, se täyttää kammion täysin ja tasaisesti, riippumatta siitä kuinka suuri kammio on. Samalla tavalla kärsimys täyttää ihmisen sielun ja tietoisen mielen täysin, riippumatta siitä onko kärsimys suuri vai pieni. Siksi inhimillisen kärsimyksen 'koko' on ehdottomasti suhteellinen. Siitä johtuu myös, että mitättömän pieni asia saattaa aiheuttaa mitä suurimman ilon.

Onni on jotakin sellaista, joka tulee sananmukaisesti onnenkantamoisena, ts. se on tahtomme ulottumattomissa. Iloa voi jokainen itselleen jollain lailla taikoa, mutta onni, se on Herran haltuun, Kohtalon haltuun, Sallimuksen (Tai: Epäämyksen.. ) haltuun, Sen Jonkin Korkeimman, mistä kaikki on kiinni. Sen jonkin, jota minä aina vältän nimeämästä. Joskus puhun Korkeimmasta Voimasta. Sanaa Jumala käytetään niin merkillisillä tavoilla, että en uskaltaudu sitä enää käyttämään, tuosta Voimasta.

Tämä kirja on tehty lohdutukseksi epäonnen piinaamille sieluille, sillä jo se on onnea, että tiedämme kuinka pitkälle epäonnemme ulottuu (La Rochefoucauld). Kirjaprojektini on ennen kaikkea Olemassaolon Wiheliäisyyksien kartoitusprojekti, eri kielten tarjoamista näkökulmista käsin. Pessimistinä olemisessa on arvaamattomia etuja, joita ei aina tule ajatelleeksi tai tarpeeksi arvostaneeksi, sillä pessimisti ei pety: Se, joka on aina varautunut pahimpaan, voi välttää vahingon paremmin kuin sellainen, joka hautaa päänsä hiekkaan kuin strutsi, ja tulee sen vuoksi pahoin epäonneen kompastuneeksi. Pessimismissä elämän epäkohdat kohdataan silmästä silmään, ja kun ne tiedetään, niille voidaan tehdäkin jotakin. Siten pessimismiin kuljettuu kuin puolisalaa hiven optimismia: Kun ongelmat tunnistetaan ja tunnustetaan, ne voidaan mahdollisesti korjatakin - noh, siinä määrin kuin ne ylipäänsä korjattavissa ovat. Härkää sarvista! Jos päätään on jatkuvasti työntämässä santaan kuin strutsi tai "kunnon" optimisti konsanaan, kuinka ongelmat voisivatkaan tulla kohdatuiksi ja asianmukaisesti hoidetuiksi! Siten, tunnen kiusausta puhua jopa viisaasta pessimististä tai pessimismin viisaudesta. Ja toisaalta, kun ei liikoja odota, yhtään miltään, voi toisinaan sitten saada ilahtua suuresti, kun maailma päättääkin äkisti hymyillä, lähes tauottoman pyllistämisen sijasta.

Viime aikoina, todentotta puhuen, on kärsimys ollut hirvittävää, lähes kestämätöntä, niin ympärilläni olevilla ihmisillä kuin itselläni. Todella toivon meille kaikille parempia aikoja. Olemassaolon Wiheliäisyyden projektini ei suinkaan ole Wiheliäisyydessä rypemistä, vaikka niin äkkisiltään luulisi, pikemminkin tässä pyritään koko paskaan suhtautumaan tietyllä huumorilla, ja varsinkin suomen kieli murteineen kaikkineen on todella kekseliäs: Suomalainen sisu näkyy myös siinä, kuinka me suhtaudumme vastoinkäymisiin, ja sen voi suoraan lukea kielemme elämystarkoista ja varsin inhorealistisista, tunnemyönnöllisistä ilmauksista, joissa on läsnä erikoinen, välistä varsin mustakin huumori. Suomen kielen osio murteellisine rikkauksineen onkin varsin laaja. Aineistoa suorastaan siunaantui projektin kestäessä. Pessimismi on kovin väärinymmärretty -ismi, sillä oikein käytettynä se voi johtaa jopa erikoisen valoisiin tulevaisuudennäkymiin, niin käsittämättömältä kuin se kuulostaakin. Pessimismi parhaimmillaan ei ole mitään hampaittenkiristelyä ja murheenlaakson suossa tarpomista, vaan katarttista tuuletusta niin kuin vain hirtehishuumori ja musta huumori ylipäänsä voivat parhaimmillaan suoda! Toden totta, pystyy olemaan olemassa myös pilke...