RAJANKÄYNTIÄ.

(Vuoropuhelu.)

INTO IHAMIELI, hovineuvos (in spe).

KALLE, itsellismies.

INTO I.: Salli minun vilpittömänä ystävänäsi lausua julki sydänsuruni: huolimatta kaikesta siitä henkisestä kukoistuksesta, mikä versoo ympärillämme; huolimatta kaikkien kansalaisten, sekä miesten että naisten, osoittamasta ihailusta ja hellävaraisesta rakkaudesta nuoren - tai suoraan sanoen: nyt vasta alkavan - kulttuurimme tuoksuvimpia kukkasia kohtaan, sinä nähtävästi kannat sydämessäsi penseyttä sitä kohtaan. Tällaisina vakavina, syvästi velvoittavina aikoina on tuollainen, - kuinka sanoisinkaan - yhteistunteen puute omiaan huolestuttamaan, varsinkin kun muistaa että sinäkin olet kerran sykkivin sydämin painanut ohimoillesi valkolakin, toivon liiton ylevän merkin, ja kun vielä - -

KALLE: »Saktoo vähän», sanoo savolainen kippari, kun laivat törmäävät yhteen. Minä olen hiturainen kyllä, enkä edes aina tiedä, miten sanoisin julki ihastukseni. Mutta mitä niihin uuden uutukaisen kulttuurimme tuoksuvimpiin kukkasiin tulee, niin ymmärtänet kai, ettei jokainen voi viihtyä niiden keskellä aivan kuin kotonaan.

INTO I.: Niin, ystäväni, tosin kaikki mikä on hienoa ja ikäänkuin ilmestystä korkeammasta ilmapiiristä, tosin se on vain harvoja valittuja varten; ja tosin ne, jotka näkevät ikuisuuden pyhäisessä valaistuksessa tämän ahdistusten alhon, tosin ne ovat omalla ylevällä tavallaan onnelliset siitä traagillisesta tietoisuudesta - ah, täytyy kuitenkin huudahtamani: usein liian traagillisesta! -, että ainoastaan muutamat valitut sydämet ihmiskunnan satojen miljoonien joukossa iloitsevat siitä elämän hymyilystä, mikä heidän sielulleen on ihastus, ja itkevät silloin kun heillä on suru; - tosin siis näin on. Mutta eikö meidän, jotka pyrimme aineellisuuden yläpuolelle, kuulemaan iäisyyksien säveliä ja näkemään paratiisillisen elämän värikisailua nuoren neitosen haihtuvimmassa hymyssä, eikö meidän ole ihana velvollisuus yllättää osanotollamme nämä kauneusunien tulkit keskellä elämän arkea ja murhetta?

KALLE: Saktoohan taaskin. - En minä totta puhuen rakasta niitä, jotka ovat marttyyrejä jo eläessään. Mutta jos selvään huomaan jollakin kengän puristavan jalkaa, niin aivan minä kärsin hänen kanssaan, ja tunnen taas helpotusta, kun hän jotenkuten pääsee pinteistään. Ja osaan minä iloitakin iloitsevien mukana. Mutta kyllä minussa kärsii ja iloitsee aine silloin kun sielukin. Mitä puhut aineen yläpuolelle pyrkimisestä? Minä tahdon sanoa: aine on ihanaa senvuoksi, että siitä voi luoda yhä ihanampaa. Ja aineesta on lähdettävä.

INTO I.: Aiotko todellakin jäädä ikipäiviksi tuolle asteelle? Mutta kaikkien aikojen suuret henget - -

KALLE: Ne jotka minä tunnen - tosin: minä en kirjanoppineena ole arvollinen päästämään sinun kenkäsi pauloja - näyttävät järjestään olleen muutakin kuin kauniisti kimmeltävää sielueetteriä. Eetterillä ei ole mitään muotoa, mutta he ovat aina ilmenneet tosi-ihmisen hahmossa. Ja aineellinen sisällys on pitänyt heidän sielunsa koossa.

INTO I.: Mutta musiikki, ystävä? Mutta rakastavan sielun sanattomat romanssit? Todella aikaansa seuraava kirjailija - ja kirjallisuudessammehan uusaikaisen ihmisen sielu väräjää täysin vapaana kaikista aineellisuuden siteistä -, todella aikaansa seuraava kirjailija pyrkii ennenkaikkea lauseittensa sulosoinnutukseen. Voiko mikään aine kohottaa mieltäsi sellaisen ihanuuden värisyttävään nautintoon, kuin esim. sen ja sen sekä siveltimen että kynän taikurin, sekä romaanin että näytelmän mestarin helkkyvä ja piirteiltään kuitenkin niin madonnamaisen säännöllinen suomenkieli? On kuin siitä astuisi itse kielen hengetär eteesi hyväilevänä ja läpikuultavana, huulillaan seraafinen hymy. Silloin emme enempää kysy; me raukenemme itsekkäine pyyteinemme kuin lumi auringonpaisteessa.

KALLE: Minäpä sanon toisen vertauksen: todella alkuperäinen kielitaiteilija tehoaa meihin kuin aurinko keväiseen nurmeen; hän sulattaa meistä lumen ja roudan, ja sen lisäksi, jos meissä on kelvollista kylvömaata, saa meidätkin vihertämään ja työntämään oraita. Siitä meidän »itsekkäät pyyteemme» vasta itsetietoisesti heräävät. - Mutta apropos niistä »todella aikaansa seuraavista kirjailijoista»; mitenkähän on, eikö lammasten pitäisi seurata paimentaan tai ainakin kulkea hänen edellään hänen tahtonsa mukaan? Kummallinen minusta on tämä »lauma ja paimen»-järjestelmä, mutta se ainakin tuntuu vallan nurinkuriselta, että paimen pyrkii noudattamaan laumansa oikkuja, jättäytyen sen häntäpäähän. Tuollainen kirjailija, joka sinulle nähtävästi on kirjailijan ihanne, on epäilemättä ajan ilmiö, - tämän ajan, joka ennenkaikkea huutaa vapaata yksilöllisyyttä. Sellainen kirjailija »pyrkii lauseittensa sulosoinnutukseen». Niinpä niin. Mutta hän tekee mitä ikinä aika häneltä vaatii. Hänen onnensa on siinä, että hän laumansa takana häärien osaa lukea sen salaisimmat toiveet - tosin: kuinka vähän salatut ne silti ovat! - ja selittää ne sille paremmin kuin se itse. Ja hän imartelee laumaa siitä, että sillä on sellaiset toiveet. Hän tyytyy siihen, mihin aika tyytyy ja hän määkii, täynnä yhteistunnetta, aikalaistensa kuorossa. Se musiikki on todella usein sangen aineetonta; - kuinka aineettomat halut sen sitten lienevät herättäneet.

Epäilemättä pyrkimys lausetyylin musikaalisuuteen on hyvä sille, jolle se on luonteenmukainen. Mutta pidätkö musiikkia aineettomana taiteena? Paitsi että eräs niistä »kaikkien aikojen suurista hengistä» on arvellut niin aineellista taidetta kuin arkkitehtuuria jähmettyneeksi musiikiksi, voit ottaa huomioosi muutakin: aineellisuuteen kuuluvat kaikki ihmisen sielulliset ominaisuudet, jotka pysyvästi muodostavat hänen yksilöllisen luonteensa. Eetilliset ja älylliset ominaisuudet ovat pusertuneet esiin aineesta. En usko, että siinä olennossa syntyy edes aitoa musiikkia, josta tämä sielun aineellinen sisältö puuttuu. Aine ja henki, - henki ja aine: yksi ja sama asia. Missä ei ole toista, siinä ei ole toistakaan. Eikä siitä mitään synny, - paitsi, tietysti, »rakastavan sydämen sanattomia romansseja».

INTO I.: Sinä pilkkaaja, - ah, sinä viillät verille minun sieluni.
Miksi pilkkaat?

KALLE: Niin todella, eihän saisi pilkata. Ei saisi hymähtääkään »näinä vakavina, syvästi velvoittavina aikoina». Ihmiset ovat tulleet niin äärettömän hauraiksi ja arkahermoisiksi. Korukapineita. Ja varomaton tutkistelija tulee usein syylliseksi kuin lapsi, joka rikkoo lelunsa, saadakseen selville sen sisällön, - katso, siinä ei ole sisällystä, tai on parhaassa tapauksessa namusia ja tinakuulia. Hän rikkoo, eikä arvaa tehneensä väärin.

»Oletko hauras?
Varo lapsen käsiä silloin!»

Viillänkö verille sielusi? Toivon joka tapauksessa, ettei haavasta vuoda hiekkaan sen kalliimpaa nestettä kuin maitoa tai marjamehua - suo anteeksi, etten pidä esteettistä verta kovin suuressa arvossa. - Mutta muuten, ei minusta olisi liikaa aikamoinen suonenlyönti koko tälle aikakaudelle, jotas niin ihannoit. Ei siltä, että sillä olisi suonissaan liikaa verta; mutta se vähä, mikä sitä on, ei ole juuri kaivo-vettä sakeampaa, - joskin usein sameampaa. Senvuoksi potilas olisi saatettava rehellisesti tuntemaan oma heikkoudentilansa, jota se itse tietysti ylpeillen pitää vain hienostuneen kulttuurin asteena. On kuin kalmanhajua kaikkialla, vaikka hääkammioiden ilmaahan meidän pitäisi hengittämän. Ehtineekö sitten ukkosilma ennenkuin koko maailma mätänee.

Olen ratkennut tässä puhumaan mietteitäni. Mutta salli minun jatkaa. Sinun edustamasi ajatuksethan elävät kaikkialla: ilmassa, jota hengitämme, ruuassa, jota syömme, makulatuurissa, jolla pidämme yllä sieluriepuamme.

Ainettahan minun piti ylistämäni. Verevyys ja rasvainen, myhäilevä hyvinvointi sellaisenaan ei kuitenkaan ihastuta minua. Muistan lapsuudestani erään pojanpöljäkkeen, jota vihasin sydämestäni: sen poskinahka oli niin tiukalle pingoittunut, että olisi millä hetkellä tahansa odottanut veren lähtevän tippumaan sen läpi; paksut huulet näyttivät aina imeskelevän jotakin ja silmät seisoivat tyhminä. Se poika peri varmaan isältään leipurin ammatin tai kiipesi senaattiin. Sitä verevyyttä kunnioitetaan yhteiskunnassa kansalaiskunnon nimellä; kun se työntyy taiteen n.s. pyhitettyyn maailmaan, syntyy pitkä, juhlallinen hiljaisuus, ja vain jotkut taisteluintoiset kukonpojat uskaltavat aidan takana hioa nokkaansa »poroporvarillisuuden» tuhoksi. - Sitä verevyyttä pidetään aina arvossa, sillä se ei saa ketään levottomaksi. Mutta se ei ole kulttuurivoima: sen rasvaprosentti on liian suuri.

Vielä toiseenkin suuntaan rajoitus verevyyden ihannoimiselle! Veren vaistojen varassa eläminen tekee ihmisestä narrin ja sokean elukan, ellei eetillinen itsetunto ja intuitiivinen näkemys opasta hänen rientoaan, avaa hänelle hänen oman kohtalonsa näkölinjaa. Sinä taiteellisesti hurmattu mies kai sinä omalta kannaltasi voit sydämestäsi yhtyä tuohon vanhaan, kuuluisaan huudahdukseen, johon minä omaltani: »Mikä ihana asia onkaan perspektiivi!»

INTO I.: Tietysti, ystäväni, tietysti. Ah ylimaallinen taide, joka iäisyyden perspektiivissä värisytät polvistuvan palvelijasi sydäntä! Ja juuri eetillisenkin perspektiivin näkökulmalta - vaikka eetillisyys tietysti on vain taiteen almu elämälle - pitäisi olla erittäin kiitollinen uusimmalle kirjallisuudellemme. Voisin mainita koko joukon kauas kantavia nimiä, jotka...