JOHDANTO
SUOMEN KIRJALLISHISTORIAAN.
Sisällysluettelo Yliopistollinen Kirjoitus,
jonka,
Suomen Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston Kuuluisan
Historia-Kielellis-Tiedekunnan suostumuksella,
ja
Suomalaisen kielen ja kirjallisuuden Rohvessorin,
Tohtor ja Ritar
Sisällysluettelo ELIAS LÖNNROTIN
Sisällysluettelo johdolla,
julkisesti tarkastettavaksi
esitti
Sisällysluettelo RIETRIK POLÉN,
Sisällysluettelo Viisaustieteen Majister.
Historia-Kielellis-Tiedekunnan oppisalissa,
Toukokuun 1 p:nä 1858
t. a. e. pp.
Helsingissä.
J. C. FRENCKELLIN ja POJAN kirjapainossa.
Sisällysluettelo "Jos ylenkatsomme omaa kieltämme, omaa kirjallisuuttamme -
niin Europa ylenkatsoo meitä".
P. WIESELGREN
Tieteiden sisältöä ei voida johdantoin kautta ikäänkun edeltäkäsin näyttää tahi ulkoapäin kertoa, millainen se on. Se opitaan ja käsitetään ainoasti kunki tieteen täydellisestä esityksestä ja kokonaisesta menosta alusta loppuun asti. Toista oikotietä tieteiden tuntemiseen ei löydy.
Näin ollessa näyttää siltä kun tämmöiset johdannot kun tämäki tässä valmistuva, jossa edessä olevan tiedehaaran sisältöä tullaan vaan päällinpuolin koskemaan, olisivat tarpeettomat. Niin ei kuitenkaan ole.
Jo yleinen tapa johdannoilla varustaa suurempia tieteellisiä tekoja osoittaa ne tarpeellisiksi. Se on kuitenki vaan ulkonainen tunnusmerkki, jolla myös olkoon arvonsa. Mutta kaikella pitää olla sisällisiä todistuksia tarpeellisuudestansa; ja semmoisia eivät tieteiden johdannotkaan puutu. Niiden luetteleminen kaikissa erisuhteissansa ei voi tulla tässä kysymykseen. Todistuksittaki myödytetään jokaisessa tiedehaarassa löytyvän yleisiä puheenalaisia kohtia, joille olisi vaikea saada siaa sen likemmässä esityksessä. Niistä johdannot syntyvät ja saavat sisältönsä. Mitkä nämät puhuttavat kohdat ovat mielestäni Suomen kirjallishistoriassa, nähdään tästä johdannosta, jota kukaan ei voine katsoa tarpeettomaksi, semminki kun ei varsinaista historiaa maamme kirjallisuudesta ennestänsä löydy.
Mutta johdannot täyttävät ainoasti silloin tarkoituksensa kuin ne raivaavat valaisevan tien itse tieteen likemmälle käsitykselle, ynnä sillä tavoin ikäänkun kasvavat sen kanssa luonnollisesti yhteen. Semmoinen raivaaminen on silmämääränäni tätä johdantoa laatiessa; kieltämättä on se sitä tarpeellisempi, kuta harvemmassa tieteellisiä tekoja suomeksi tavataan.
Työn onnistuminen aivotuksen mukaan jää muiden tuomioon. Se vaan olkoon sanottu, että kunki tieteen syvyys ja suuruus antaa jokaiselle kirjoittajalle lavian tilan parastansa koettaa. Epäilemättä on kasken kyntö kuitenki vaikiampi kun viljellyn pellon, ja jälki tulee myös epätasaisempaa ja huonompaa. Tieteiden joukossa on Suomen kirjallishistoria verrattava kaskeen. Minä kynnän kyyhättelen, toiset mahtavammat karhikoot ja silittäkööt. Kaikella on aikansa ja työmiehensä. Ken hairahtuu, sen toinen ojentaa, eli oikeimmin: sen ojentaa tiede itse, järjellisessä kasvannossansa. Tieteet seuraavat järjen ikuisia lakiloita.
Näistä muistutuksista menen tämän johdannon erijaksoihin. Ne ovat:
1:ksi Suomi tiedekielenä.
Sisällysluettelo Vaikka se ei kuulu suorastaan tähän, mainittakoon kuitenkin, että tämä tosin monella muotoa puuttuvainen alku Suomen kirjallishistoriaan on lisentiati-arvon voitantoa varten aivottu Suomen Yliopiston oppineitten, korkiasti kunnioitettuin opettajain arvostettavaksi; johon olen Yliopiston konsistorion suosiollisen suostumuksen ja hyvän sanan kautta saanut alamaisesta pyynnöstä erityisen armollisen luvan[1]. Kun siis tieteellinen oppi tahi vähintäki tieteellinen käsitys aineesta on näytettävä, olisi ehkä kiinteä tieteellisyys esityslaadussaki vaarinotettava. Tämä ei ole suomeksi mahdottomampi kun muissakaan kielissä, vaikka moni niin ehkä luulee. Miten se tapahtuisi? Pää-asiallisesti kahdella tavalla: sisällisesti aineen ja asiain oikian ja tarkan käsityksen, ulkonaisesti asianmukaisten oppisanain kautta. Edellinen on vaatimus, jota ei kukaan tiedemies saa laiminlyödä. Jälkimäisestä ovat ajatukset erilaiset, niinkuin erikirjoittajain teoksista on vielä tänäki päivänä nähtävä. Selon saanniksi sietää se likemmän tarkastamisen.
Muutamat mättävät kirjoituksiinsa oppisanoja niin tiheään kuin huono kylväjä siementä peltoon, juurikun luulisivat opin ja tieteellisyyden siinä olevan. Heidän tekonsa ovat sentähden monesti oppineilleki hankalat lukea, etenki kun oppisanoilla vielä paremmin vakaumattomina ei ole aina sama merkitys. Toiset taas käyttävät enemmän tavallisia sanoja ja puheenparsia ja ovat sen vuoksi helpommat kaikille ymmärtää. Lukija huomaa tämän ei suuresti koskevan köyhää suomenkielistä tiedettä; mutta vaaroittavan esimerkin vuoksi koskee se sitä enemmin vieraita kieliä. Oppisanat kun niissä ovat nykyisempään aikaan asti olleet perijuureltansa suurimmaksi osaksi latinaa ja kreikkaa, ymmärretään siitä, mikä kielen sotku sen seurauksena on ollut; ei kuitenkaan yhtä paljo kaikissa, niinkuin ei esm. ranskan, espanjan ja italian kielissä, jotka latinaisen sukunsa tautta ovat pysyneet muita Europan kieliä puhtaampina. Kreikka on niitäki sekoittanut. Kaikki tämä on tehnyt tieteelliset teot ymmärtämättömiksi suuremmalta yleisöltä ja estänyt tieteellisen sivistyksen leviämistä kansoille.
Mikä suomenkielessä on parain ja hyödyllisin seurata, ei tarvitse monikantaista selvitystä, joskoki siihen eivät kaikki tyytyisi. Se pimeä ja saita aika on ohitse, jolloin tieteitä pidettiin salassa, jolloin ne ainoasti muutamain valittuin mielen virvoitukseksi ja kunnian loisteeksi paistoivat luostarein ja oppisalein kaitaisten seinäin sisällä. Silloin ne olivat vankina, niinkuin aurinko ja kuu vuoren sisässä Pohjolan emännän kateudesta Suomen kansan muinaisaikoina[2]. Mutta niiden vapauden aika piilopaikastansa on jo lähestynyt; tieteiden valoa levitetään kansoilleki kaikissa sivistyneissä maissa. Osaksi siitä syystä ja osaksi paremmasta kansallisuuden tunnosta on niiltä ruvettu riisumaan sitä raskasta haarniskaa, jonka peiton alta ainoasti oppineet ovat osanneet silmäillä niiden salaisia sisuksia. Suomen kielellä ei semmoista muukalaiskielten lainoilla parsittua huntua ole, ja Jumala varjelkoon sitä milloinkaan valmistumasta. Niitä löytyy kuitenki, jotka sovaistuina vanhan totutun tavan rakkaudesta hyväilevät muukalaisia oppisanoja ja toivoisivat niiden ottamista suomenki kieleen. Niiden välttämistä pitävät yksipuolisena suomikiihkona ja vetävät mielestänsä hyvinki tukevia syitä ja perustuksia vaatimuksensa täytännöksi. Näin tavallisesti sanovat: oppisanain ollessa yhteiset, ymmärretään tieteitä niiden kautta paremmin kuin jos ne olisivat kunki maan omalla kielellä; ja kun ne ovat muille kelvanneet, miksikä ne eivät suomelle kelpaisi. Näitä perustuksia likemmin tarkatessa laimistuu niiden tukevuus melkein tyhjäksi.
Muukalaisten oppisanain puolustajat eivät muista eli eivät tahdo muistaa niitä aikoja ja seikkoja, jotka vaikuttivat Europan nykyisten kielten sekoituksen, ja jotka osaksi olkoot oppineitten puolustuksena sen tapahtumiseen. Ihmiset ovat aina aikansa lapset, ja harvat ovat vapaat aikansa erhetyksistä. Mainittu, vielä nytki hankaloittava sekoitus sai alkunsa silloin kuin sivistys ylipäätänsä oli vanhanaikainen (romalainen ja kreikkalainen), ja sen ainoana välikappaleena latina, joka sen turvissa oli tunkeunut kaikkiin maihin ja voittanut vuosisatojen kuluessa melkein yhtä suuren kunnioituksen kun paavi ja hänen pyhänsä katolisessa maailmassa. Alku kun oli tehty paisui sen kasvanto itsestänsä, sillä useammat tiedemiehetki kulkevat mieluisemmin avattua polkua, ennenkun uusia hakevat, olkoon vanha sitte hyvä eli huono, hyödyllinen eli vahingollinen. Harvoin se totuus pysyy elävänä kenessäkään, että ihminen ei ole luotu ummin silmin ja huolimattomasti toimimaan, katsomatta työnsä vaikutuksia tulevaisessa ajassa. Sen unohdus, joka niin paljon pahaa on matkaansaattanut, kieltää ihmisten maailmanhistoriallisia erhetyksiä ja vikoja puolustamasta. Kielten sekoitus on laskettava oppineitten vaikuttamaksi viaksi.
Uskonpuhdistuksen kautta voitolle päässyt ajatuksen vapaus - tämä ihmisen kalliin omaisuus - antoi tieteille toisen juoksun, jota oppineet seurasivat niinkuin valon sotalippua parempaan aikaan. Janoova ihmishenki alkoi saada virvoitusta ja lohdutusta suoraan pyhän raamatun sitä ennen suljetuista lähteistä, ja tieteitäki ruvettiin vähitellen ajan vaatimuksesta viljelemään kansain omilla kielillä. Mutta kun niiden viljelijät sinä aikana ja kauvan jälkeenki päin osasivat paremmin latinaa, kreikkaa ja hepreaa, saattoi se heitä sekoittamaan maansa kieliä. Taitamattomuudesta unohtivat omain kieltensä varat, jotka epäilemättä olisivat alusta pitäin riittyneet tiedekieleksi yhtä hyvästi kun latina silloin kuin tieteitä sillä aljettiin harjoittaa. Ensimäiset suomenkielisetki kirjoittajat pistivät rakastettua latinatansa suomalaisten lauseinsa väliin, niin ettei suomikaan ole sen suhteen jäänyt osattomaksi. Item[3] pantiin siihen, jossa sana myös, anno, jossa vuonna, errata typographica Catechismuxesta[4], jossa katkismuksen painovirheet, j. n. e., olisi saman sanonut suomalaisenkin ymmärrettäväksi.
Jos valmiit oppisanat ovat yhdeltä...
