I.
Sisällysluettelo Antti Törnuddin vanhat runot.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa tavataan eräs ylioppilas Th. Reiniuksen runonkeruumatkalta v. 1852 tuoma käsikirjoitus, jonka kansilehteen on kirjoitettu "B. Vanhoja runoja". Runokokoelma on 112 nelitaitteisen sivun suuruinen ja sisältää sekä taide- että kansanrunoutta. Taiderunojen seassa, jotka täyttävät suurimman osan vihkoa, on m.m. kopio viime aikoihin saakka hävinneenä pidetystä Gabr. Calamniuksen v. 1755 ilmestyneestä runovihkosesta "Vähäinen Cocous Suomalaisista Runoista",[1] otteita v. 1777 painetuista Saduista, Bartholdus Vhaelin, Simo ja Henrik Achreniuksen y.m. runoista. Vanhuutensa vuoksi on käsikirjoitus erittäin huomattava, mutta tähän asti on sen synty ollut hämärään kätkettynä. Otamme sentähden kokoelman vanhat runot tutkimuksen esineeksi, koska tämä työ nykyhetkellä on tärkein.
Matkakertomuksessaan sanoo Reinius että hän Toholammilla Oravalan talossa sai "Birling nimiseltä Mamsellilta" kappalaisen Törnudd-vainajan kokoomia runoja y.m. Sen tutkijakunnan lausunnosta, joka Seuran puolesta tarkasti Reiniuksen runosaalista, näkyy että käsikirjoitus "B. Vanhoja Runoja" on juuri näitä (ks. pöytäkirj. 5/1 1853 § 4). Ja tässä lausunnossa on se lisätieto, että neiti Birling oli perinyt runovihot Törnudd-vainajalta, joka onkin todennäköistä, kun Törnuddin vaimo oli omaa sukua Birling (ks. Genealogia Sursilliana s. 42). Epäilemättä neiti Birlingin tiedonannon mukaan, ilman tarkemmin tutkimatta käsikirjoitusta, ilmoittaa Reinius Toholammin kappalaisen Antti Kustaa Törnuddin (s. 1791 (93?) k. 1835) runojen kokoojaksi, mutta ne ovat, niinkuin varmaan voi todistaa, vanhemmalta ajalta. Vihkon lopussa on eräs mainitun Törnuddin isän, Lohtajan kirkkoherran Antti Törnuddin ylioppilasaikana sepittämä runo; tämä on samaa käsialaa kuin toinen hänen tekemänsä Yliopiston kirjastossa tavattava tilapääruno (D:o I. 15, 7), josta voi päättää, että käsi on Antti Törnuddin. Ja kun koko käsikirjoitus, lukuunottamatta kahta myöhemmin loppuun liitettyä runoa, on samaa käsialaa kuin yllämainitut runot, seuraa siitä, että sen kirjoittaja on sama Törnudd. Sitä paitsi ovat kaikki tällä käsialalla kirjoitetut vihossa olevat tilapäärunot viime vuosisadalta, ja lisäksi on siinä eräs ote v. 1798 ilmestyneestä sanomalehdestä (ks. s. 73). Ja viimeinen varmin todistus on se, että E. v. Beckerin välilehdillä varustetussa Gananderin Mythologia fennicassa[2] on samoja runoja kuin nyt kysymyksessä olevassa käsikirjoituksessa, jotka Becker nimenomaan sanoo saaneensa Lohtajan kirkkoherralta Törnuddilta (ks. käsikirj:n viime siv.).
Antti Törnudd, joka tämän suuren ja arvokkaan runokokoelman häviöstä pelastamisesta ansaitsee huomatun sijan kansanrunojen keräämisen historiassa, oli syntynyt v. 1748 Tyrnävällä, jossa hänen isänsä Tuomas Pitzén oli lukkarina. Hän tuli ylioppilaaksi v. 1766, valmistui papiksi v. 1772, ja nimitettiin kappalaiseksi Kauhajoelle v. 1783, josta hän v. 1802 pääsi Lohtajan kirkkoherraksi, missä virassa sitten oli kuolemaansa asti v. 1820. Törnudd oli yksi noita suomalaisuutta harrastavia pappeja, joita Pohjanmaalla viime vuosisadalla niin usein tavattiin. Hänen isästänsä tiedämme, että hän oli suomalainen,[3] ja suomalaisella seudulla kasvaneena säilytti poika rakkauden suomen kieleen, jota sivistyneet tähän aikaan yhä enemmän alkoivat hyleksiä. Jo yliopistossa esiintyy Törnuddin suomalaisuuden harrastus suomalaisten tilapäärunojen sepittämisessä. Kustaa III:nen kruunauksen johdosta luettiin Pohjalais-osakunnan kokouksessa hänen tekemänsä pitkä suomalainen runo "Ilo wirsi wikewästi Weisattu warsin wäleen", ja pohjalaisen J. A. Carpin tultua filosofian kandidaatiksi v. 1771 kirjoitti Törnudd onnittelurunon "Ilo Runot rikeneeltä Weisatut warsin wäleen". Varsinaista runolahjaa ei Törnuddilla kuitenkaan ollut, niinkuin hän itsekin tunnustaa laulaessaan:
"En ole laija laulaitten,
Laulu veljesten lugusta."
Myöhemmistä Törnuddin tilapäärunoista on säilyssä ainoastaan pieni v. 1795 sepitetty "Wasasa olewan ystäwän muisto mahlaa juodesa" (Vrt. J. Krohn, Suomenkielinen runollisuus j.n.e. s. 166). Mutta aivan tuntematonta on tähän asti ollut, että Törnudd on toimittanut kokonaisen runovihon painosta. Hänen julkaisemansa ovat nimittäin v. 1778 ilmestyneet Suru-Runot Suomalaiset, jotka ovat toinen painos Gabriel Calamniuksen v. 1734 painetuista samannimellisistä runoista.[4] Näiden lisäksi tulee nyt puheenaolevan runokokoelman pelastaminen, jonka säilymisestä epäilemättä ensi sijassa saamme kiittää Törnuddin rakkautta suomalaiseen runoon.
Kääntyessämme käsikirjoitusta tarkastamaan huomaamme, että siinä tavattava ote v. 1798 ilmestyneestä sanomalehdestä on kirjoitettu sellaiselle lehdelle, jota ei ole pystysuoralla viivalla jaettu kahteen palstaan, kuten muut. Muistiinpano on siis, kuten Borenius on huomauttanut (ks. käsikirj:n ainehistoa), tehty joko ennen tai samaan aikaan kuin lehti on vihkoon käytetty, josta johtuu, että runot ovat vihkoon kirjoitetut varhimmin v. 1798. Tämä tosiasia on ollut pahana loukkauskivenä runojen kotipaikkaa määrättäessä, sillä sitä on täytynyt etsiä, vaikka runon tuntomerkit ovat viitanneet muualle, Oulun läänin rautapitäjistä, koska Törnudd v. 1802 muutti Lohtajalle (ks. Kalev. tois. s. 118). Jonkunlaista epäilystä on sentähden jo J. Krohnissa ollut käsikirjoituksen suhteen (ks. Kalev. tois. e.m.p.), ja Borenius on siinä huomannut yhtäläisyyksiä Porthanin, Gananderin ja Topeliuksen runojen kanssa, mutta ei ole lausunut mitään runojen alkuperästä (ks. käsikirj. esim. ss. 87, 89, 95). Päästäksemme asian perille ovat runot siis otettavat uudistetun tarkastuksen alaisiksi.
Käsikirjoituksessa on neljä vanhaa runoa, n. 11, 13, 14 ja 20, jotka nimenomaan sanotaan olevan Pohjanmaalta, ja yksi, n. 12, joka on Savosta. Tämä vahvistaa sitä, mitä kokoelmasta muuten tiedämme, vaikka savolainen runo keskellä pohjalaisia herättääkin epäilystä, mutta näiden tietojen nojalla ei tietysti voi päättää ovatko runot Törnuddin muistiinpanemat, vai eivät. Uusia tunnusmerkkejä on sentähden etsiminen. Jos tarkemmin luemme käsikirjoitusta, löydämme muotoja, jotka vievät meitä kappaleen matkaa lähemmäksi asian todellista laitaa. Runossa n. 12 Aliter Savon kuuluu s. 21 Hunoata Papiolasta, pitää tietysti olla H. Tapiolasta, runossa n. 18 Tulen Synty s. 32 Opin ainalla panemat, pro: Apin a. p., runossa n. 20 Tulen Sanat ss. 21 - 2 Emonen enämmän tiesi, Äiti äijemmän tapisi, pro: E. e. t., Ä. ä. tajusi, ja runossa n. 23 Ähkyn Synty s. 6 Kussa kypset kinttahani, pro: K. kyiset k., ja muita samanlaisia vääriä säkeitä voisi vielä luetella. Mitenkä ovat tällaiset erehdysmuodot selitettävät, jos käsikirjoitus on alkuperäinen, kun vaikeampia sanoja on oikein kirjoitettu, on kysymys, jota tutkija luonnollisesti jää miettimään. Että käsikirjoitus oli kopio ja virheet puhtaaksikirjoittaessa syntyneet, oli minusta niin luonnollista, etten enää voinut siitä ajatuksesta päästä; mutta mistä se oli kopio, ja kuinka sen voisi todistaa, en pitkään aikaan käsittänyt, kunnes eräs sattuma johti minut oikealle tolalle. Tutkiessani Topeliuksen runoja löysin kaksi ennen tuntematonta Gananderin runoa vertaamalla niiden säkeitä Mythologia fennicassa ja Gananderin Yliopiston kirjastossa säilytettävässä käsinkirjoitetussa sanakirjassa oleviin runosäkeihin (ks. Tutkimus Sakari Topelius vanh. runonkeräyksistä, ss. 28-30, Suomi III, 13). Mieleeni juolahti käyttää samaa keinoa näiden runojen selville saamiseksi, eikä minun kauan tarvinnutkaan Gananderin Mythologiaa ja sanakirjaa tarkastaa, ennenkuin huomasin niissä olevan samoja runoja ja säkeitä kuin Törnuddin runoissa. Yhtäläisyydet ovat niin monet ja suuret, että täysin varmasti voi päättää, että Törnuddin vanhat runot, samoinkuin nähtävästi koko käsikirjoitus, ovat kopioita Gananderin runokokoelmista. Osa Gananderin kadonneina pidetyistä runoista on siis pelastunut ikäänkuin sallimuksesta, eikä tarvinne muuta kuin viitata siihen suureen merkitykseen, mikä käsikirjoituksella näin ollen on. Porthanin aikakauden kansanrunoudentutkimus saa valaistusta, jota se niin kipeästi kaipaa, ja runojen kotipaikan määrääminen helpottuu suuresti. Nyt saatamme yksin kielestä päättää, että suurin osa runoja on Rantsilassa tai sen naapuripitäjissä muistiinpantu. Milloin runot ovat kerätyt, emme luonnollisesti voi tarkasti sanoa, mutta kun Ganander v. 1775 nimitettiin Rantsilaan kappalaiseksi, voi tehdä sen todennäköisen johtopäätöksen, että ne ovat 1770-luvulta. V. 1778 oli osa näistä runoista jo joka tapauksessa muistiinkirjoitettu, koska niitä silloin tavataan Porthanilla (ks. alemp. runojen XXXVI:n ja I:n vert.). Kuinka käsikirjoitus joutui Törnuddin haltuun, ja minne se on joutunut, on vaikea arvata. Mahdollista on, että hän sen sai isänsä kautta, joka lähellä Rantsilaa asuen voi ne helposti käsiinsä saada ja lähettää pojallensa niinkuin Sururunotkin (ks. III:tta osaa tässä julkaisussa).
Ne kohdat Törnuddin vanhoissa runoissa, jotka todistavat, että kokoelma on kopio Gananderin käsikirjoituksista, ovat runojen mukaan järjestettyinä seuraavat:[5]
XXXIII. Anopin wastaus.
Ss. 14-15:
Kellarit teloja täynnä,
Telat täynnä tynnyriä.
Vrt. Sanakirja, sana Tela:
Kellarit teloja täynnä,
Telat täynnä tynnyriä.
S. 20:
Koirat uxen uumenista.
Vrt. Sanakirja, sana Uumen:
Uxen uumenista.
XXXIV....
