ALKUSANAKSI.

Tämä pieni kirjanen julaistaan nyt saamieni ystävällisten kehotusten aiheuttamana, että näet yhtäjaksoisesti kertoisin muutamista muistoistani ja saamistani vaikutelmista parin kauvemmin kestäneen oleskeluni ajoilta Kolarissa. - Niinikään olen tähän osittain lisäillyt, osittain muovaillut jonkunverran sellaistakin, mitä jo aikaisemmin erinäisissä sanomalehtijulkaisuissa olen kertonut.

Vaikkapa Kolari sijaitseekin Kittilän Lapin leveysasteella ja vaikkapa sen luonto onkin läheistä sukua eteläisen Lapin luonnolle, on ensinmainittu maa-alue luettu kuuluvaksi siihen, minkä virallinen nimitys on Suomi. Tämä riippunee kenties lähinnä siitä, että Kolari aikoinaan on ollut osa Ruotsin Länsipohjaa ja siitä syystä oli se nähty soveliaimmaksi liittää Pohjois-Pohjanmaahan.

Että lappalaiset Kolarin väestöä, niin köyhää kuin se onkin, kadehtivat varsinkin näiden helppojen verojen ja sotilasrasitusvapauden takia, on tunnettu asia. Saisivatpa he vaan vallan määrätä, kuulisimme kyllä piankin puhuttavan Kolarin Lapista. Kertoelmani koettavatkin ensi sijassa esittää luonnossa ilmeneviä kuvaelmia, joilla lienee vastikkeensa eteläisessä Lapissa, mutta ei Suomessa.

Että nämä kuvaukseni ilmestyvät käännöksenä - mistä minun on kiittäminen ylioppilas Toimi Juutia - se käy nimilehdestä selville.

Kirjoittaja.

I.

MATKALLA POHJOISTA KOHTI

1. MONTA KEVÄTTÄ SAMANA VUONNA! TORNIO JA HAAPARANTA.

Hupaista on keväisen ja kevätkesäisin matkustaa kauvemmas pohjoiseen ja matkansa varrella huomata, miten tuon kauniin, lupaavaisen vuodenajan etujoukot jo ovat tännekin pohjolaan ehtineet. Herkkyypä mielessään kuvittelemaan, että tämä raitis, iloinen aika silloin on sattunut muodostumaan tavallistaan pitemmäksi.

Useita vuosia takaperin matkustin toukokuussa ja kesäkuussa - enimmäkseen maitse - ympäri koko Itämeren. Lähdettiin Helsingistä Suomenlahden yli Rääveliin ja jatkettiin sitte matkaa Venäjän länsiosien halki Riian kautta Saksan valtakunnan pohjoisille rannikkoseuduille ja pistäydyttiin muutamissa sikäläisissä katedraali- ja merikaupungeissa aina Lyypekkiä myöten.

Kotimaasta lähdettäessä oli kylmää ja harmaata kedoilla ja lehdoissa, mutta täällä etelämpänä tuoksahti vastaamme mitä hienoin, leppoisa kevät; siellä oli ruohoista jokaisessa sopessa, ja siellä lemusivat sireenit ja tuomet puistikoissaan ja lehdoissaan.

Ja Tanskassa, saapuipa niihin tahansa Seelantia, lepattelivat vaaleanvehreät lehvät metsien tummissa pyökkipuissa. Puutarhoissa ylenivät tuomet ja sireenit ja hedelmäpuut mitä heleimmissä morsiuspukimissaan.

Kun matka sen jälkeen kävi yli Sundin ja jatkui halki eteläisen ja keskisen Ruotsin, Malmöstä ja Lundista Skaraan, Vexiöön, Linköpingiin j.n.e. aina Upsalaan ja viimein Tukholmaan asti, levisi kaikkialla eteemme kevät veitikkamaisesti hymyilevänä ja se mitä kauneimmassa kukkaisasussa muukalaisen vastaanotti.

Koska aikomukseni oli ollut viettää suuri osa kultaisen kesän keskiyönauringonviikoista Suomen puoleisessa pohjolassa - köyhässä Kolarissa, joka Muonion- ja Tornionjoen rantamina tungeikse pohjoista kohti Muonion ja Kittilän Lappien väliin, olisi tietenkin ollut mukavinta matkustaa höyrylaivalla Ruotsin pääkaupungista Haaparantaan. Mutta kun minun täytyi ensin käydä Helsingissä, palasin senvuoksi piakkoin kotimaahan. Sielläkin oli minua vastassa kevät, joka jo oli ehtinyt edetä yli Ahvenanmeren ja pukenut pihlajat ja koivut, tuomet ja sireenit kukkiin ja lehtiin.

Ja miten kauvas tahansa pohjoiseen juna minua sitte kiidättikin, oli jo kesä Suomen vainioilla, yksinpä noilla ihanilla, eteenpäin rientävien porisevien purojen uurtamilla Hupisaarilla Oulun luona. Oulu oli siihen aikaan rautateittemme päätepaikka.

Höyrylaivaliike oli kuitenkin jo täällä pohjolassakin alkanut ja hauska, oikein mukava pienempi höyrylaiva välitti liikettä Oulun, Kemin ja Tornion välillä.

Kemissä tapasin ilokseni ja odottamattani sen nuoren ystäväni - jo silloin hyvässä asemassa olevan tullivirkamiehen - joka oli kutsunut minut kesävierailulle Kolariin. Hän oli saapunut Kemiin minua tapaamaan. Sieltä matkustimme yhdessä höyrylaivalla Tornioon, jonne hän oli jättänyt hevosen ajopeleineen.

Syvässäkulkevat alukset eivät pääse Tornionjokea myöten noihin tuttuihin pikkurajakaupunkeihin asti, vaan on niiden pysähtyminen ulkosatamaan. Pienemmät laivat kulkevat tuon matkan ilman esteitä. Ei tule sen vuoksi oudoksua, että ensikertalainen Tornioon matkustaja hämmästyksekseen huomaa laivansa laskevan joen läntiselle rannalle - siis Ruotsin puoleiselle. Tahi jos matkustat maanteitse, on sinut vietävä yli virran itäiseltä rannalta läntiselle.

Tuo vanha, jo 5 à 6 vuosisataa sitte mainittu Tornio, joka v. 1621 sai kaupunginoikeudet, perustettiin muutamalle saarelle lähelle virran läntistä rantaa. Tämä on jälestäpäin muodostuneiden maatumisien kautta kasvanut yhteen Ruotsin kanssa, johon sen nyt yhdistää pitkä ainoastaan jalankulkijoille varattu, ränsistynyt silta, mikä on rakennettu yhäkin alavan ja liejuisen joenpohjan yli. Hevosliikennettä ja raskaampain tavarain kuljetusta Tornion kaupungin ja vastakkaisen suomenpuoleisen rannan välillä välitetään tavallisilla rattailla, nyttemmin taas, kun Oulun rata on tänne asti ulotettu, höyrylautan avulla, niin hyvin matkustavaisia kuin rautateitse saapuneita tavaroitakin.

Tornio lienee luettava Perä-Pohjolan vaatimattomimpiin kaupunkeihin. Yleiset avonaiset alat, joita muuten on vähän, olivat nurmikkoisia. Yleisistä istutuksista saattoi tuskin mainita. Mutkikkaat, kapeat kadut olivat kiveämättömiä, samoin myöskin niitä leikkaavat palosolat. Näiden kujien kahdenpuolen oli ja on kai vieläkin jokseenkin syviä laudoilla peitettyjä ojia, mitkä samalla olivat jalkakäytävinä, Ne ovatkin ylen tarpeellisia etenkin syksyaikana, jolloin katujen liejun paljous ihan hirvittää. Rakennukset ovat enimmäkseen vanhoja, matalia ja punasiksi maalattuja, mutta tapaapa väliin uudempiakin ja sirommannäköisiä taloja, joihin on uhrattu valoisampia värejä.

Kun vuonna 1827 ruotsalainen naapurikaupunki Haaparanta syntyi, ei Torniolla ollut varoja eikä yritteliäisyyttä kilpailuun tuon ripeästi kehittyvän kilpailijan kanssa, jota nyt saatetaan sanoa nykyaikaiseksi, vaikkakin pieneksi kaupungiksi. Kadut siellä ovat leveitä ja suoria, asuinrakennukset siroja ja miellyttäviä, pienet istutukset sieviä ja hyvin hoidettuja, liike kaduilla jokseenkin vilkas, kauppapuodit ylimalkaan paremmin varustettuja ja asukkaiden vaatetus enemmän huolehdittua kuin Torniossa. Jos aikoo uida joessa, on matkustettava »Ruotsiin» j.n.e. Yhdessä suhteessa oli Tornio - kaikista merkeistä päättäen - ehdottomasti Haaparannan edellä, nimittäin siinä, ettei siellä ollut viekoitelevia työväenkapakoita. Niissä kahdessa Haaparannan kolmannen luokan kapakassa, jotka sijaitsevat vilkasliikkeisten katujen varsilla, saattoi avonaisista akkunoista keskellä päivää nähdä ja kuulla rähisevien miesjoukkojen pullojaan kilistelevän, ja kuitenkin oli niistä suuri osa suomalaisia jätkiä.

Ken Torniossa on oleskellut kauvemman aikaa kuin tavallinen turisti, hän luullakseni muistelee tuota pientä pohjoista kaupunkia rauhaisana paikkana vaatimattomine yksinkertaisine asukkaineen. Hän varmaankin hienosti hymyillen heittää tervehtivän katseensa noihin somiin, patriarkallisiin humalistoihin ja noihin reheviin ja suuriin perunamaihin, jotka kadunviereisen matalan ristiaidakon takaa pistävät yhtä selvästi katselijan silmiin kuin kauppamiesten vajojen katoille puukehyksien varaan ripustetut »melkilihat», joita auringossa kuivataan. Nuo puuvarustukset vajojen katoilla ovat täällä hyvin muodissa poronlihaa kypsytettäessä. Arkielämän pienet yksityiskohdat ovat täällä niin selvän avoinna ventovieraalle, että hän pian tuntee olevansa tuossa pikkukaupungissa kuin kotonaan.

Olisi väärin olla tässä mitään mainitsematta tuosta hiljaisesta, rauhallisesta Rantakadusta, jonka toisella sivustalla on jono vanhoja, kaksikerroksisia puutaloja, useimmat niistä ylen yksinkertaisia, vaan jotka kuitenkin näyttävät kätkevän itseensä monta muistoa ja tarinaa, joita ehkä mielellään kuuntelisi. Kadun toista sivustaa ei ole rakennettu, vaan täyttävät sen yksityiset »yrttitarhat» ja pienet puuistutukset ja niitä ulottuu aina joen rantaan asti. Sen pahempi varjostavat korkeat lankkaukset ja ristiaidakot tuota kaupungin kaunista kohtaa.

Yleisiä rakennuksia ei Torniossa oikeastaan ole muita kuin kolme: raatihuone, kreikkalaiskatolinen kirkkokappeli pienoiskoossa ja kaupungin v. 1683 rakennettu kirkko, jonka hyvin säilynyttä temppeliä ja huolella hoidettuja muistomerkkejä Tornio oikeutetulla ylpeydellä saattaa näytellä kenelle sivistyneelle ulkomaalaiselle tahansa.

Kirkon korkea suippotorni ja sen alkuperäinen, viiden pikku tornin koristama kellotapuli - jonka ylimmästä kerroksesta suotuisalla ilmalla saatettanee nähdä keskiyön aurinko yli koko yön juhannuspäivää vasten - näkyvät jo pitkän matkan päähän kaupungista.

Tämä puukirkko on ainoa laatuaan Suomessa. Se on nyt 225 vuotta seisonut ihan vaihtumattomassa vanhassa asussaan uskonpuhdistuksen ajan toiselta vuosisadalta alkaen. Tuota aikaa muistuttavat vielä sen monet koristukset: iso akkuna-aukko kierteisine pylväineen, viiniköynnöskuvineen ja serafinpäineen; köynnöksissä kiemurtelevat korintilaiset pilarit, lyijyreunaiset ruudut kuorinakkunassa; tämän lisäksi...