ESIPUHE.
Sisällysluettelo Ensiksi pyydän saada lausua nöyrimmät kiitokseni herra varatuomari Adolf Törngrenille ei ainoastaan niistä Elias Lönnrotin kirjeistä, jotka tässä kirjasessa julaistaan, ja jotka hän suosiollisesti on antanut minun käytettävikseni, vaan myös niistä monista muistiinpanoista, jotka herra Törngren minun pyynnöstäni hyväntahtoisesti on tehnyt ja jotka sisältävät perhetraditsiooneja ja hänen omat muistonsa Lönnrotin olosta arkiateri Törngren vainajan perheessä Laukossa, siis kaikesta siitä, joka tekee tämän kirjasen arvokkaaksi ja hauskaksi. Näitä vilkkaita muistiinpanoja olen lukijan eduksi niin tarkkaan käyttänyt, etten ole katsonut voivani, niinkuin ensin aioin, pyytää saada omistaa herra Adolf Törngrenille tätä teosta, olisinhan siten omistanut hänelle hänen oman työnsä, sillä minun tehtävänäni ei ole ollut muu kuin hyvien ainesten järjestäminen ja muutamien historiallisten tosiseikkojen lisääminen.
Mitä Lönnrotin kirjeisiin tulee, on suomennoksessakin jonkun verran noudatettu alkuperäistä lauserakennusta. Lönnrothan oli suomalainen, joka vaivaloisesti oli oppinut ruotsia. Hänen yksinkertainen, hyväntahtoinen ja luonteenomainen kirjoitustapansa on alkuperäisessä muodossaan rakkain hänen kansalaisilleen. Jos lukija jonkun kerran hymyileekin hänen yksinkertaisia kirjeitään lukiessaan, on tämä hymy hyvää ja sydäntä lämmittävää. Nojautuen J.V. Snellmanin sanoihin, joita olen mottona käyttänyt, olen luullut, että vähäpätöisemmätkin muistot, kun ne Lönnrotia koskevat, arvelematta ovat tulevaisuudelle säästettävät. Sentähden olenkin kokonaisuudessaan julaissut ne tutunomaiset kirjeet, jotka hän kirjoitti rakkaalle Törngrenin perheelle Laukkoon. Ainoastaan kirjeestä 14 p:ltä toukokuuta 1845 on eräs kohta jätetty pois, jonka mahdollisesti joku lukija, joka ei täysin tunne Lönnrotin hyvää sydäntä, olisi voinut väärin käsittää.
Lönnrotin muotokuvasta, joka seuraa tekstiä, puhutaan sivulla 9. Toiset muotokuvat on tehty Haapaniemen talossa olevien, Törngrenin perheen omistamien ja minulle hyväntahtoisesti lainattujen öljymaalausten jälkeen, jotka J.E. Lindh oli valmistanut luultavasti 1830-luvun alkupuolella. - Ainoastaan Kaarlo Vilho Törnegrenin kuva on tehty daguerrotypin mukaan, jonka leskirouva Nanny Törngren hyväntahtoisesti on antanut minun käytettäväkseni. - Laukon vanhan rakennuksen on taiteilija Väinö Blomstedt piirustanut kesällä 1892 otetun valokuvan mukaan.
Mitä karjalaisiin häärunoihin tulee (katso sivu 41) on mainittava, että Lönnrot itse vuorotellen käytti sanoja Kaase ja Kaaso.
E. Nervander.
Keskellä Lounais-Suomea, hiljaisessa rauhallisessa seudussa Vesilahden pitäjässä ja kaukana tavallisista kulkureiteistä on iso Laukon kartano, Kurjen suvun entinen sukukartano, joka vasta vuonna 1817 joutui vieraisiin käsiin. Ja vanha Laukko joutui hyviin helliin käsiin. Sen osti näet kunnon mies, Juhana Agapetus Törngren, joka oli tunnettu taitavaksi kirurgiksi ja siihen aikaan juuri nimitetty professoriksi Suomen silloin vielä Turussa olevaan yliopistoon.
Törngren oli lähtenyt vähäisestä köyhästä kodista - hänen isänsä oli ollut majoittajana Uudenmaan rykmentin jalkaväessä - ja hän oli itse 1789 vuoden sodassa kuulunut armeijaan palvellen välskärinä sairashuoneissa. Hän tuli 23:n vuoden iässä pataljoonan lääkäriksi ja samana vuonna ylioppilaaksi. Sittemmin edistyi tunnollinen, lahjakas ja ahkera lääkäri nopeasti; hän ylennettiin v. 1826 aatelissäätyyn, ja kun lääkintöhallitus perustettiin Suomeen, määrättiin Törngren v. 1829 sen ensimäiseksi virkaa tekeväksi kenraalitirehtööriksi.
Jouduttuaan kuudenkymmenen vuoden ikään, ja koottuaan omaisuuden, joka hänen jälellä olevan pitkän ikänsä kuluessa melkoisesti suureni, otti hän vuonna 1833 eron sekä professorinvirastaan että lääkintöhallituksen virkaa tekevän kenraalitirehtöörin toimesta ja asettui asumaan rakkaaseen Laukon kartanoonsa.
Törngren oli 38 vuoden iässä mennyt naimisiin Eeva Agata Helsingbergin kanssa, joka oli Letalan kirkkoherran, rovasti Juhana Helsingbergin ja tämän ensimäisen vaimon Eeva Margareta Idmanin tytär. Rouva Törngren oli noin 11 vuotta nuorempi puolisoaan, joka v. 1810 heidän naimisiin mennessään, vielä oli Uudenmaan rakuunain rykmentinlääkärinä, mutta jolla kuitenkin jo oli jalansijaa Turun akatemiiassa, hän kun näet oli lääketieteen apuopettaja ja anatomiian prosektori. V. 1811 tuli hän kaupunginlääkäriksi Turkuun ja sai seuraavana vuonna professorin arvonimen.
Provasti Helsingberg oli nuorempana ollut tykkiväen rykmentin saarnaajana Suomessa. Kuningas Kustaa III:nen erityisestä suosiosta sai hän myöhemmin kirkkoherrakunnan. Hän näyttää olleen yhtä arvossa pidetty kuin ansiokas mies, ja kirjoittelikin jonkun verran hengellisellä alalla käyttäen sekä ruotsin että suomen kieltä. Hän kuoli v. 1812.
Rouva Törngren, joka jo lapsuudesta saakka oli oppinut hoitamaan taloutta maalla, oli kaikin puolin käytännöllinen emäntä Törngrenin patriarkkaalisessa kodissa. Kokeneen isännän älykäs, tyyni katse ohjasi kyllä taloa kokonaisuudessaan, mutta kodin keskuudessa hallitsi hänen vaimonsa itsevaltiaasti noudattamatta kenenkään muun tahtoa kuin miehensä, jonka pienimmätkin toivomukset hän vastustamatta täytti. Ankaraa järjestystä hän ylläpiti talossaan, ja onneton se, joka vastusti hänen määräyksiään.
Hänen monia hyviä puoliansa oli myös se, että hän inhosi panettelemista, mutta reipas rouva kuuluu olleen hyvin valmis lausumaan totuuden ihmisille vasten silmiä ollenkaan henkilöön katsomatta - arkkipiispa ja maalaiskappalainen, maaherra ja nimismies, miljoonan omistaja ja kerjäläinen saivat tarpeen vaatiessa samalla mitalla, ja koska Laukon emäntä luonnoltaan oli antelias, oli hänen mittansa tavallisesti hyvinkin täysi.
Yksi rauhoitettu alue oli kuitenkin, johon hän ei ankaraa arvosteluaan ulottanut. Hän tunsi nimittäin erinomaista hellyyttä v. 1808 ja 1809:n sotilaita kohtaan. Moni tämän sodan urhoista, joista usea oli hyvinkin omituinen, seurusteli Törngrenin talossa, mutta kaikki olivat ankaran rouvan silmissä moitteettomia. Jos joku rohkeni pienimmälläkään viittauksella kajota näiden sotilaiden omituisuuksiin tai heikkouksiin, sai hän talon emännältä semmoiset nuhteet, ettei toista kertaa enää yrittänytkään.
Rouva Törngreniä kuvataan sen ohessa erittäin vieraanvaraiseksi, peräti lämminsydämiseksi, uskolliseksi ja oikeutta rakastavaksi naiseksi. Kirjallisuutta oli hän jo luultavasti isänsä kodissa oppinut arvossa pitämään, ja mielellään kokosi hän nuorisoa ympärilleen. Hänellä kuuluu olleen erityinen taito nuorten kanssa ollessaan antaa kunkin lahjojen ja taipumusten tulla käytäntöön; usein osasi hän herättää heissä harrastuksia aluksi vastoin heidän omaa tahtoansa.
Tähän kunnon, patriarkkaaliseen kotiin, muistorikkaaseen Laukon kartanoon, johon kansanlaulu Elina Kurjen synkästä murhasta vielä oli liittynyt, ohjasi kaitselmus Elias Lönnrotin ensimäiset askeleet, kun hän juuri kaksikymmentä vuotisena oli ylioppilaaksi tullut.
Kertomus Elias Lönnrotin köyhästä kodista, vastustamattomasta tiedonhalusta, joka jo poikana sai hänet lähtemään ulos maailmaan, on jokaiselle suomalaiselle tuttu. Vähemmän tunnettua lienee, että hän kouluaikanaan, jolloin hän sai kärsiä niin monenlaista puutetta, oli niin köyhä, ettei hänellä erään entisen koulutoverin[1] kertomuksen mukaan ollut ainoatakaan koulukirjaa, vaan että hänen läksyjen oppimista varten täytyi lainata toverien kirjoja. Näitä hän ei kuitenkaan voinut saada muulloin kuin toverien ruoka-aikoina. Sentähden oli hyvin tavallista, että Lönnrot toisten koulupoikain aamiaista tai päivällistä syödessä istui toisen tai toisen toverin etehisessä tai portailla pihassa uutterasti lukien läksyjään.
Siihen aikaan, kun Lönnrot oli tilaisuudessa käydä Turun lukiota, hankki hän itselleen pienen rahanansion olemalla niin sanottuna "kansakuntapoikana", jonka toimiin kuuluivat kaikenlaiset tavalliset vahtimestarin tehtävät "kansakunnan" asioissa, niinkuin ylioppilaskuntia siihen aikaan nimitettiin. Minkä "kansakunnan" vahtimestarina nuori Lönnrot täten toimi, ei ole mainittu; tiedetään vaan, ettei se ollut uusmaalaisen, jonkatähden myös tapahtui, että kun Lönnrot suoritettuaan ylioppilastutkinnon syksyllä 1822, pyysi päästä viimemainitun "kansakunnan" jäseneksi, vastusti eräs vanhempi pedantillinen uusmaalainen jumaluusopin ylioppilas tätä hänen pyyntöänsä arvellen, että kansakunnalle olisi alentavaista ottaa jäsenekseen henkilö, joka oli juossut toisen kansakunnan asioita. Kokousta, jossa tästä tärkeästä asiasta keskusteltiin, johti kansakunnan inspehtori, joka sillä kertaa ei ollut kukaan muu kuin Laukon herra, professori Törngren. Tämä huomautti vastaukseksi pedantin muistutukseen, kuinka vähän arvokkaita ne toimet olivat olleet, joita apostolit aikoinaan harjoittivat, apostolit, jotka kuitenkin menivät ulos maailmaan valon oppia saarnaamaan, ja onnistuikin inspehtorin yleisen naurun vallitessa tukehduttaa vastustus kapaloissaan. Äsken mainittu kertoja, joka on tämänkin jutun kertonut Törngrenin nuorimmalle pojalle, oli silloin lisännyt; "isäukkosi ei silloin voinut aavistaa, että Lönnrotistakin oli tuleva apostoli, joka Runebergin kanssa on pelastanut ja koossapitänyt Suomen kansan!"
Tämä oli ensimäisen kerran kun Törngren oli tilaisuudessa auttaa nuorta Lönnrotia. Pian sai hän uutta aihetta siihen, sillä kohta...
