Draamaa Suomenlinnassa

Hyvän omantunnon ja Kunnian kautta:
Sveaborgista Suomenlinnaksi

"Rannalla kävelee löntystellen Suomenlinnan juokseva vesi... se on nääs hevonen joka vetää rattailla tynnyrintapasta jossa on vettä (tietäähän sen kun asuu ja elää täällä 1700-lukua). Merisotilaat menee just syömään ja laulaa epäpuhtaasti 'Annamaijaa'."

Suomenlinnan kaupunginosassa käydään nykyisin piknikillä, luokkaretkillä, kokouksissa, uimassa, ravintoloissa ja kahviloissa, häissä, kirkossa, konserteissa, museoissa ja teatterissa. Sitaatti on luokkatoverini 60-luvun kesäkirjeestä: hän asui muutaman vuoden Pikku-Mustasaarella, koska äiti oli Merisotakoulussa sairaanhoitajana.

Vielä tuolloin saarten vesihuoltotehtävissä toimi vesitynnyriä vetävä hevonen. Teininä kadehdin ystäväni merellisiä koulumatkoja Suomenlinnan lautalla, arkielämää sotapoikien kansoittamilla, romanttisilla syreenisaarilla. Uimarannalla otettiin aurinkoa, syysmyrskyisillä valleilla käytiin ihanan traagisesti potemassa maailmantuskaa. 2000-luvulla olen risteilyaluksia varoen melonut saarten ympäri ja rantautunut piknikille jonkin pikku luodon kylkeen. Merenpinnankin tasolta katsoen vanha Viapori on komea näky.

Merisotakoulu on Suomenlinnassa yhä, mutta varuskunta-alueena graniittilinnoitetut saaret lakkasivat olemasta vuonna 1973. Samana vuonna perustettiin opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama Suomenlinnan hoitokunta, joka vastaa saarten ylläpidosta.

*

1740-luvun lopussa kuudesta saaresta tuli Ruotsin valtion suurin rakennustyömaa, joka vuonna 1750 nimettiin Sveaborgiksi, ikään kuin vastakappaleeksi valtakunnan läntisimmän osan Göteborgille. Ruotsi pyrki 1700-luvun alkupuolella turvaamaan itärajansa: Pietarista oli tullut Venäjän uusi pääkaupunki, ja Ruotsin hävittyä Venäjää vastaan käydyn sodan vuonna 1743 itäraja kulki jo Kymijoessa. Suomen menetys oli tarkoitus estää Sveaborgin linnoittamisella. Suunnittelua ja rakennustöitä saapui johtamaan 38-vuotias ruotsalainen everstiluutnantti Augustin Ehrensvärd vuonna 1748.

Ruotsin häikäisevä gustaviaani Kustaa III oli silloin kaksivuotias. Käytyään Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1747 Ehrensvärd jo omisti vauvaprinssille kokoelman piirroksiaan nimeltä "Meiden nuoren Printz Giöstan muisto": sivistynyt älykkö-everstiluutnantti harrasti kuvataidetta, kirjallisuutta ja jopa vähän suomen kieltäkin. Kustaasta kasvoi ranskalaiseen kulttuuriin perehtynyt, teatteria rakastava valistuksen ajan itsevaltias, joka kirjoitti näytelmiä ja näyttelikin niissä. Hän vieraili Suomessa ja Viaporissakin useita kertoja.

Augustin Ehrensvärd kuoli vaiherikkaan elämänsä lopuksi sotamarsalkkana Turussa 1772, mutta hänen arkkunsa tuotiin yksitoista vuotta myöhemmin Suomenlinnaan, ja Kustaa muurasi hautaholvin umpeen viimeisellä Suomen-käynnillään 1783. Susisaaren päävartion linnanpihan hautamuistomerkin kuningas oli itse luonnostellut.

Ennen Kustaata Ruotsia hallitsi Ehrensvärdin palkannut Adolf Fredrik, joka alkoi pian moittia Ehrensvärdiä sekä rahankäytöstä että linnoitustöiden hoidosta: taustalla oli eloisaa poliittista kähmintää, varsinkin myssy- ja hattupuolueiden taistelu. Mutta Ehrensvärdillä oli puhdas omatunto, ja hän puolustautui tehokkaasti. Rahankäytössä ei voitu osoittaa vikoja.

Ajan tavan mukaan tusinoittain Ehrensvärdin työtovereita, upseereita, korkea-arvoisia ja aatelittomiakin ystäviä on ikuistunut Viaporin linnoitusrakennelmien nimiin - esimerkiksi Palmstierna, Hårleman, Polhem, von Höpken, Ekeblad, von Fersen, Zander, Chapman -, mutta Susisaaren kahdelle bastionille hän antoi nimet Dygd ja Ära, Hyve ja Kunnia ja niiden edustan raveliinille nimen Godt Samvete, Hyvä omatunto. Ehrensvärd halusi ilmeisesti siten jättää jälkimaailmalle muistutuksen toimiensa rehellisyydestä ja oikeamielisyydestä; nimet on merkitty ensi kerran karttaan jo samana vuonna 1752, jolloin Adolf Fredrik vieraili Sveaborgissa moitteineen.

Ehrensvärd teki Viaporin suunnitelmat ja johti rakennustöitä 1750-luvun alussa, jolloin työvoimasta puolet tuli Ruotsista. Ruotuväen sotilaita oli komennustöissä lähes 7 000 miestä. Työpäivät olivat kymmentuntisia, mutta Ehrensvärd kuuluu olleen niin reilu, että maksoi 12-tuntisista työpäivistä ylityökorvauksia.

Linnoitussuunnitelmat perustuivat vanhan eurooppalaisen maasodankäynnin traditioille. Vihollista vastaan varustauduttiin linnoituksin, joista voidaan kohdistaa tehokas ristituli maastoon. Tasaisten maisemien linnoitustekniikkaa sovellettiin kalliosaarille, joille oli todella työlästä kaivaa edes vallihautoja, ja Ehrensvärd joutui toisinaan improvisoimaan maaston vaatimusten mukaan.

Jättiläismäisestä linnoitustyömaasta vastaamisen lisäksi vain tykistöupseerin koulutuksen saanut Ehrensvärd otti hoitaakseen myös valtaisan kaleeritelakan rakennuttamisen ja Ruotsin Saaristolaivaston luomisen. Hänen apunaan olivat sentään ruotsalaiset huippuspesialistit, ansioistaan piankin aateloidut mekaniikkanero Daniel af Thunberg ja laivanrakennusmestari Fredrik Henrik af Chapman. Sveaborgissa toimi myös tuulimylly, joka pumppasi vettä, jauhoi viljaa ja sahasi puutavaraa.

Massiivinen linnoitustyö, todennäköisesti Pohjois-Euroopan suurin ja kallein rakennushanke, nieli neljänkymmenen vuoden aikana uskomattoman määrän miestyövoimaa ja rahaa - sitä saatiin kyllä myös avustuksina Ruotsin liittolaismaalta Ranskalta. Ruotsin poliittisten ristiriitojen vuoksi rakennustyöt olivat välillä pysähdyksissä. Ehrensvärdin jälkeenkään linnoitus ei koskaan lopullisesti "valmistunut".

*

Helsinki oli ollut parisataa vuotta mitätön kylä, joka tuskin ansaitsi kaupunki-nimitystä vielä 1780-luvullakaan: asukkaita oli vaivaiset 2 500, sen lisäksi Helsingin varuskunnassa oli tuhat miestä. Samaan aikaan Sveaborgin eli Viaporin asukasluku oli yli 3 000; linnoituksen rakennustyöt nostivatkin kaupungin ja lähiseudut ripeästi uuteen aikakauteen. Tuhansien rakentajien ja sotilaiden tarpeisiin syntyivät sahat, lasi- ja tupakkatehtaat, kalkki- ja tiiliruukit, ja maanviljelys kukoisti lähiseudun kartanoilla, joita upseerit alkoivat hankkia itselleen ja perheilleen.

Augustin Ehrensvärd oli valistunut upseeri ja herrasmies: hän järjesti opetusta Viaporissa asuville lapsille ja nuorille, ja hänen laajaa kirjastoaan saivat käyttää kaikki sivistymisestä kiinnostuneet. Taiteellisestikin lahjakas Ehrensvärd piti yllä pientä taideseuraa.

Viaporissa oli kapakoita, kahviloita, puutarhoja ja biljardihuoneita. Sitä mukaa kun upseeriston asumiseen soveltuvia rakennuksia valmistui, upseerien rouvat ja perheet muuttivat Viaporiin. Linnoituksen vilkastuva seuraelämä elvytti suuresti myös kaupunkia. Useita eurooppalaisia kiertäviä teatteriseurueita matkusti Suomeenkin asti, ja jotkut niistä vierailivat myös Viaporissa. Ensimmäinen maininta Helsingistä on vuodelta 1780. Linnoitukseen sijoitetun henkivartiorykmentin sotilaat innostuivat itse harrastamaan teatteria 1790-luvun lopulla niin, että antoivat (ruotsiksi) näytöksiä myös kaupungissa.

Vuonna 1805 Viaporin asukasluku oli 4 600, Helsingin muutama sata vähemmän.

*

Viaporin ruotsalais-venäläis-suomalaisen historian draamassa traagis-ironinen käännekohta oli se, että keväällä 1808 lähes valloittamattomaksi arvioitu, tuhansien sotilaiden ja sentään yli 700:n tykin lähes valmis merilinnoitus antautui venäläiselle viholliselle piirityksen jälkeen ilman taistelua.

Aiemmin kevättalvella sekä Loviisan että Svartholman linnoitukset olivat jo antautuneet venäläisten marssittua Suomeen. Ilmastonmuutoksen aika oli vielä ainakin 200 vuoden päässä: myöhäinen talvi esti laivaston käytön, eikä Viaporiin voitu odottaa Ruotsin laivaston apua - Suomenlahti oli jäässä vielä toukokuun alussakin. Kun venäläiset lähestyivät jäätä pitkin, neuvottelujen jälkeen Viaporin komentaja Carl-Olof Cronstedt luovutti viholliselle linnakkeen avaimet.

Ruotsi oli hävinnyt sodan ja Suomen. Linnoituksen 7 000 upseeria, sotilasta ja siviiliä poistuivat mantereelle, tiettävästi enimmäkseen itkien, kiroillen ja hampaitaan kiristellen. Cronstedtia pidettiin yleisesti halveksittavana pelkurina ja isänmaanpetturina. Sitä mieltä oli myös...