KARKURI
Sisällysluettelo Aarne Aitio astui laivaan aivan viime hetkellä, kun touveja alettiin irroittaa. Hän silmäsi välinpitämättömän näköisenä ympärilleen, mutta hänen vaaran terästämä katseensa tarkasti ja eroitti kaikki vähänkin epäilyttävät kasvot. Hän näki nytkin salongissa erään miehen, josta hän ei ollut varma, ja alkoi pitää tätä silmällä. Mutta kun tämä hetken kuluttua meni kapteenin luokse tupakoimaan, tuli hän vakuutetuksi, ettei laivassa ollut urkkijoita.
* * * * *
Viime vuorokaudet oli hän ollut samassa asemassa kuin takaa-ajettu hirvi, joka yhtämittaa tuntee väijyvien vihollisten hermostuttavan hajun. Ja niinkuin yksi ainoa erehdys, muutama askel aukealle ulos metsän suojaavasta siimeksestä voi tuottaa hirvelle kuolettavan luodin, samoin olisi Aarne monesti joutunut santarmien ja urkkijoiden käsiin, jollei olisi voinut säilyttää kylmäverisyyttään, jos hänen huomiokykynsä tai voimansa olisi pettänyt.
Aarne katsahti vaistomaisesti ympärilleen ja huoahti helpoituksesta. Hän muisti taas hetken, jolloin oli huomannut hiipivät santarmit aivan takanaan, miten oli juossut läpi vieraan pihan ja hypännyt yli lankkuaidan, kaikki. Ikäänkuin salamannopeana kinematografikuvana kiiti hänen aivojensa lävitse kaikki mitä hän oli kestänyt viime vuorokausina; hän muisti, miten oli hypännyt liikkeessä olevaan autoon, muisti hurjan ajon Kaivopuiston ja Eiran ympäri, jolloin takaa-ajajien hitaampi auto lopulta oli jäänyt jälkeen huitovine santarmeineen. Sitten oli hänen naamioituna onnistunut matkustaa kotiin ja yöllä käydä hyvästelemässä vaimoansa ja lapsiansa. Ja siitä lähtien taukoamatonta pakoa pohjoista kohden, vuoroin junalla ja taas jalkaisin, kaupunkien ja passintarkastuspaikkojen sivu.
Viime yönäkin oli hän kävellyt aamupuolelle asti, eikä aamullakaan uskaltanut rauhallisesti nukkua, kun matkailijakodissa tarkastelivat niin epäilevästi.
Aarne kuunteli veden yksitoikkoista kohinaa laivan keulassa, ja herpaiseva väsymys aikoi painaa hänen ruumistaan ja silmät sulkeutuivat. Mutta vielä raskaampana painoi ja kiristi hänen sieluaan tuo pitkäaikainen jännitys: hän aukaisi yhä uudelleen silmänsä, niinkuin jokin sisäinen ääni olisi kuiskannut, ettei saanut nukkua. Ja vihdoin hän hätkähtäen ponnahti seisomaan ja kourasi koneellisesti takataskuaan, niinkuin olisi luullut olevansa vihollisjoukon keskellä.
Mutta hän näki vain tyynen, sinisen vedenpinnan, kuuli laivan jyskytyksen, veden loiskeen, - missä hän on?
Aarne pakotti samentuneet aivonsa toimimaan, ja vihdoin hän ymmärsi kaikki; että oli voittamaisillaan, jos hänen vaan onnistuu päästä laivasta Röytän saaressa, silloin hän on pelastunut, - hän vaikka ui yli rajan.
Hän hieraisi silmiään ja nousi huomaamattaan seisomaan ja hengähti syvään, - niinkuin rintaa rutistanut rautarengas olisi pudonnut; tuntui niin hyvältä ja kevyeltä kuin pahasta unesta herätessä. Se on siis totta, mahdollista!
Hän näki kaukana edessäpäin matalan saaren, jonka keskellä kohosi suitsuava savupiippu,- se on siis se! Hänen edessään oli ammottanut mustan haudan lailla Venäjän hirmuvallan kaamea vankiluola, Siperia, kuolema. Ja nyt hän näkee edessään vapauden, elämän!
Aarne Hengitti ahnaasti raikasta, mereltä tuoksuvaa ilmaa ja tuijotti kuin huumaantuneena tuota etäistä saarta, joka näytti vähitellen nousevan peilityynenä päilyvän meren syvyydestä, jo näkyi saharakennus, punaisia työväen asuntoja ja lautatapuleja.
Mutta katsoessaan sattumalta sivulle päin, kohtasi hän hämmästyttävän näyn. Tuon äärettömän ulapan sinertävällä pinnalla välkkyi ja kimalteli aivankuin sulana hehkuva kultavirta, joka näytti yhtyvän taivaanrannalta nousevan auringon häikäisevään kirkkauteen. Ja etelässä näkyi pari lehtimetsän peittämää pikkusaarta, jotka syksy oli koristanut niin satumaisella väriloistolla, ettei Aarne ollut koskaan sellaista nähnyt. Hän katseli liikutettuna ja onnellisena tuota ihanaa näkyä unohtaen vaaran ja kärsimykset. Ja kun laiva vihdoin laituria lähetessään hiljensi vauhtiaan, ei hän tuntenut vähääkään levottomuutta. Kyllä hän nyt jo onnistuu!
* * * * *
Multa kun laiva pysähtyi laiturin ääreen, ilmestyi ihmisjoukon takaa kaksi santarmia ja muutamia sotilaita, jotka asettuivat seisomaan kahden puolen »lankonkia». Ja sitten suurikokoinen santarmi-vääpeli tarkasti jokaisen poispyrkivän passin hitaasti ja perinpohjaisesti, katsahti tulijaa tutkivasti, epäluuloisesti, ja hänen suuret, punaiset viiksensä pörhistyivät uhkaavasti kuin saalista vainuavan pedon harjakset.
Aarne seisoi kuin huumaantuneena. Hänen aivoissaan pyörivät lukemattomat suunnitelmat, mutta kaikki näytti turhalta. Torniossa pysähtyisi laiva kokonaan eikä siellä ainakaan pääsisi livistämään. Jospa hän hyppäisi täältä mentäessä mereen, uisi jollekin saarelle. Kaikki olivat jo poistuneet laivasta, - santarmit vain vartioivat laivaan jääneitä.
Silloin alettiin laivaan lastata »saharimoja» polttopuiksi, ja yhtäkkiä välähti Aarnen aivoissa uusi suunnitelma. Hän päätti yrittää sen pätevyyttä heti.
Hiljaa viheltäen astui hän laivasta laiturille ja lähti hitaasti kädet taskussa astelemaan laiturin päätä kohden ja sieltä takaisin; siten kulki hän edestakaisin ja kääntyi aina santarmien kohdalla takaisinpäin. Ensi kerralla katsahtivat santarmit häntä hieman tutkivasti ja vääpeli pörhisti viiksiään niinkuin olisi vainunnut kapinallisen hajua nenässään. Mutta eihän heillä ollut aihetta kieltää kävelyä laiturilla, - ja lopulta eivät he näyttäneet huomaavan, vaikka Aarne asteli heidän ohitseenkin, - sillä hän palasi aina takaisin.
Aarne näki »rimapinon» alenevan arveluttavasti, mutta hän tiesi, että yksi ainoa hermostunut liike tai ilme tuhoaisi kaikki. Ja niinkuin ennenkin vaaran lähetessä tuli hän aivan tyyneksi ja ajatus toimi kaksinkertaisen herkkänä. Hän seisahtui, sylkäsi veteen ja kumartui hiukan ikäänkuin pikkukaloja katselemaan. Niin siirtyi hän vähitellen yhä lähemmäksi rannalla olevia halkopinoja. Kerran näki hän santarmin katsahtavan itseään, mutta kun hän hiljaa viheltäen siirtäytyi takaisinpäin, jatkoi santarmi keskusteluaan. Vihdoin, kun puut olivat miltei lopussa, päätti hän lähteä, vilkaisi vielä kerran ja lähti housujaan kohennellen astelemaan halkopinojen taakse, - ja sitten hän juoksi.
Hän oli miltei varma onnistumisestaan, jolleivät vaanijat heti huomaisi pakoa, ja kun hän etäämpää näki santarmien rauhallisina yhä seisovan laiturilla, lähti hän kiertotietä erään saarella asuvan tuttavansa luokse kysymään neuvoa piilopaikan ja yli pääsyn suhteen.
Mutta santarmi-vääpeli oli kai lopulta huomannut, että tuo salaperäinen kävelijä oli hävinnyt, ja pian oli koko joukko hajaantunut etsimään.
Eikä Aarne vielä ollut ehtinyt puhua kuin pari sanaa tuttavansa luona, ennenkuin ovelle koputettiin. Samassa astui nuorempi santarmeista sisään ja vaati Alhoa tulemaan päällikön luokse.
Katkeruus, viha ja epätoivoinen uhma kuohahti Aarnen sielussa sekavana, kohisevana pyörteenä. Täytyikö hänen epäonnistua juuri nyt. - aivan viime hetkellä. Vietäisiinkö hänet täältä pistimien välissä, sulettaisiin jonnekin pietarilaiseen vankiluolaan, teloitettaisiin siellä tai vietäisiin Siperiaan. Hän ei saisi enää koskaan nähdä lapsiaan, vaimoaan. He eivät tietäisi hänestä mitään. Ei, ei, se on mahdotonta. Hän kuolee ennemmin heti, tässä paikassa. Vain vaivoin onnistui hänen hillitä itseään, kun hän hiljaa sanoi:
- Mitä te oikein tahdotte? Minä en lähde. Jos on asiaa. Niin - en tule!
Santarmi näki toisen kasvoista, ettei tässä ollut hyvä ryhtyä väkivaltaan. Hiukan epäröityään poistui hän pihalle ja odotti nähtävästi, että joku tovereista saapuisi paikalle.
Aarne tunsi, että hänen vapautensa, elämänsä riippui silmänräpäyksistä, ja kysyi onko porstuakamarissa avattava ikkuna. Talon poika lähti sanaakaan sanomatta ulos, ja kun santarmi poistui ikkunan kohdalta, juoksi Aarne porstuakamariin, sitten suoraa päätä avatusta ikkunasta puutarhaan, yhdellä loikkauksella yli säleaidan,- ja sitten hän juoksi.
Hän ei tuntenut paikkoja, hän juoksi vain poispäin, ja niin joutui hän vihdoin kujaan, jonka päässä alkoi porraskäytävä yli matalan, tukkeja täynnä olevan lahdenpohjukan. Hän pääsi jo portaille, mutta samassa kuului takana tömiseviä askeleita ja uhkaava huuto:
- Stoi! Streljait! Stoil
Viimeistä huutoa säesti kiväärinlukon terävä sälähdys, ja Aarne oli vanna, että heti kaatuu, putoaa kuolettavasti haavoitettuna alas tukkien sekaan; hänen korvissaan kohisi; sen seasta eroittui epäselvä, käheä huuto; »ampu - ampu!» mutta hän juoksi yhä kuin henkensä edestä. Hänen kurkkuaan poltti, rinta huohotti ja silmissä vilahteli mustia kipinöitä - mutta hän juoksi yhä nopeammin.
Kuin harmaan sumun lävitse eroitti hän oikealla harvaa pensaikkoa ja niiden joukossa harmaan kiven.
Hän hyppäsi alas porraspuulta vajoten polvia myöten hyllyvään lietteeseen, mutta hän ponnisti kaikki voimansa ja pääsi heti lujalle maaperälle. Vielä muutama askel, - ja hän heittäytyi kiven taakse ja sieppasi pistoolin taskustaan.
Vasta nyt hän ymmärsi miksi oli päässyt näin: huutaja oli vain sotilas, joka ei tietysti tohtinut ampua ilman käskyä. Sillalle saapui yhä useampia takaa-ajajia, siellä viittoiltiin ja rähistiin. Santarmivääpeli sieppasi vihdoin...
