I.

Ken tässä takavuosina käveli Helsingin satamassa kesäisin, poutaisina päivinä, jolloin siellä liikuskelevat, lähtevät ja tulevat laivat käännellessänsä venkailivat verkkaisina ja tasaisesti kuin meren laiskottelevat herrat tai hauet, hän tapasi siellä usein erään ammatissaan jo iästyneen rantajätkän istuksivan jollain tavarakasalla ja syöttelevän leivänmuruilla pulukyyhkysiä. Joskus taas, kun rikkaiden hautajaissoittoa soitettiin ja kirkonkellon jykevä kieli verkkaan mojahteli ja soiton kumina levittäytyi raskaana kaupungin yli ja sataman ylle, sataman, jossa vilisevien ja vengottelevien laivojen höyrypillin hoihkeet sekoittuivat tuohon raskaaseen kirkonkellojen kuminaan, niin silloin voi nähdä saman rantajätkän jollain tavarakasan reunalla juttelevan toisille jätkille iäisyyskysymyksistä, kuolemasta, sen vakavuudesta. Tuo sataman ja kaupungin yli leviävä kuolinkellojen raskas, tasainen, painava kumina se oli silloin herättänyt hänen mielensä tämän elämän katoovaisuutta ja kuoleman vakavuutta muistamaan ja niistä toisille jätkille vakain mielin puhumaan, ja selvästi voi nähdä, kuinka hänen vakaa mielialansa tarttui toisiin jätkiin. Nuo sataman ainaiset lapset kuuntelivat hänen puhettansa ääneti, piippua hiljaa imien, hautauskellojen kumun kertojan puhetta heidän korviinsa painostaessa ja satamaulapan sinen ikäänkuin hävitessä tajusta pois.

Ja niinä hetkinä tuo kertoja, pulukyyhkysten ainainen ystävä ja Helsingin satamaan ja satamaelämään sydänjuurillaan kiinni kasvanut jätkä Jönni Lumperi muisti olleensa jo kerran kuollut ja sitten kuolleista heränneensä, ja sitä muistaessa suli hänen mielensä aina kuin vaha, ja jos hän yleensä halki ikänsä oli ollut pulujen hyvä isä ja sydämeltään sataman viaton lapsi, niin oli hän tuota kuolemaansa ja kuolleista heräämistänsä muistellessaan myöskin totinen satamakristitty.

Sillä Jönni Lumperi eli vielä paremmin Lumperin Jönni oli yksi vanhimpia ja oikeimpia siinä Helsingin väärentämättömien rantajätkien joukossa, jonka rivit nykyään jo niin huolestuttavassa määrässä harvenevat. Hän oli jätkä ei ainoastaan ruumiiltaan, vaan myös sielultaan, mieleltään ja kieleltään. Ruumiiltaan hän oli jätkä sikäli, että oitis hänet vaikkapa takaapäin nähtyä voi päättää, että hän on jätkä, kuten pitkulaisen hirren mötkäleen nähtyä voi heti vaikka vannoa, että se on pitkä pölkky. Sielultaan ja mieleltään hän oli jätkä, oli sitä antaumuksella, rakasti jätkän elämää ja oloa yli kaiken. Ammattikunnan, jätkien kesken häntä kunnioitettiin edustavimpana, väärentämättömimpänä. Tukevan, ammattikunnan nimeä elävästi kuvaavan ruumiinmuodon ja varsinkin ruokahalun vuoksi sanottiin häntä toverien kesken jopa Simpsoniksi. Hän oli siten oppinut korvakuulolta tuntemaan Simpsonin urotyöt ja väkevyyden, puhui niistä usein ja jätkämaailman liioitteluilla höystettyinä. Ruuan ääressäkin hän tunsi olevansa Simpson: syödessä häneltä näet loppui aina ruoka paljoa ennen kuin ruokahalu, mutta hän voi myös elää monet vuorokaudet einettä ollenkaan maistamattakaan. Kertomuksemme alkuaikoina, ennenkuin suuret seikkailut vielä olivat tehneet Jönnistä kuuluisuuden, hänen ikänsä arvioitiin ammattitoverien kesken nousevan tuohon viidenkymmenen tai kuudenkymmenenviiden vuoden korville, eikä Jönni itse tiennyt, oliko siinä liikaa vai liekö vähän. Hän selitti unohtaneensa syntymäpäivänään katsoa almanakkaan ja merkitä päivä ja vuosi muistiin ja siksi ei ollut nyt selvillä, tyytyi toverikunnan arviointiin ja puheli vain siitä:

"Se on miten lautakunta päättää."

Niin, satamassa olivat hänen juurensa, koko elämänsä. Muu kaupunki ja koko muu maailma oli hänelle ainoastaan joku n.s. takamaa, jommoisena talon viljelystilalle on sen etäinen, miltei hyödytön ulkopalsta. Sieltä kangasti hänelle vain joku elämän humu, kuten aina maailman liepeiltä, ja oikeastaan hän joutui sen maailman kanssa kosketuksiin ainoastaan poliisin välityksellä.

* * * * *

Niin, poliisin.

Sillä poliisi häntä kiroili. Tosin ei Jönniä voitu koskaan syyttää mistään rikoksesta. Hän oli rehellinen mies, mutta lankesi tasan kerran viikossa viinaan, ja silloin hänet oli aina kantaen kannettava kadulta putkaan. Viisikymmentäkaksi kertaa vuodessa teki jo yli tuhatviisisataa kertaa kolmenkymmenen vuoden ajalla.

Siitä poliisin vihat. Erikoisemmin häntä manaili poliisikonstaapeli Nuutinen. Sen passipaikka oli Jönnin asunnon seuduilla. Hän oli siinä passissa seisonut jo yli kymmenen vuotta ja saanut siis yli viisisataa kertaa kantaa ja raahata kadulle unohtunutta jättiläismäistä Jönniä poliisikamarin suojiin. Harmitti se. "Halvatun jätkä! En paremmin sano!" kiroili hän silloin aina synkeänä. Mutta Jönnin ammattitovereita se kaikki huvitti. Eivät he Jönnin lankeemuksista puhuessaan käyttäneetkään "juopottelu" sanaa, vaan puhelivat vain että:

"Jönni on taas itseään kannatuttamassa."

Ja lopulta oli Nuutinen tuskastunut häneen niin tyyten, että oli, tuosta alati kannettavasta jätkästä eroon päästäkseen, hakenut konstaapelin paikkaa Tampereelta. Eräs Tampereen poliisikomisarius, Nepanen, oli luvannut Helsingissä käydessään kutsua hänet puheilleen, tutustuakseen ja nähdäkseen onko mies toimeen sovelias. Ja sitä hän nyt odotti.

Mutta poliisikamarissa oli Jönni jokaisen tuommoisen sinne yöpymisen jälkeen poliisiasetuksen mukaan joka kerta pois lähtiessä, kuten asetus sääsi, valokuvattu ja punnittu ja mitattu pituus ja paksuus ja merkitty ne kaikki kirjaan, johon merkitään rikollisten tuntomerkit, että rikoksen sattuessa voitaisiin niiden mukaan kuuluttaa ja etsiä, vaikka Jönni kyllä oli joka lauvantai etsimättäkin löydetty. Joka kerta, punnitessa ja mitatessa, oli Jönni myös itse uteliaana mittaajilta painostaan ja mitoistaan vilpittömästi kysynyt:

"Paljonko on nyt?"

* * * * *

Se siitä.

Jönnin paras tuttu Helsingin suurporvarien keskuudessa oli kauppaneuvos Jöns Lundberg. Niin supisuomalaisen miehen kuin Jönnin suulla lausuttuna kuului hänenkin nimensä tietysti Lumperi eli ristimänimineen Jönni Lumperi. Ja ei siis ihme, että Jönni Lumperi piti häntä kaimanaan.

Siitäkin se erityinen yhteys ja tuttavuus. He olivat tunteneet toisensa koko Jönnin jätkäkauden ajan. Kauppaneuvos Lundberg oli kuiva ukko, kova kiroilemaan ja oikea kitupiikki. Vaatteensa hän piti kuluiksi. Oli siitä itaruudestaan tunnettu laajalti yli maan.

Mutta Jönnistä hänkin piti. Se tuntui hänestä oikealta, vanhojen hyvien aikojen vanhalta helsinkiläiseltä. Lisäksi oli Jönni vanhapoika kuten hänkin. Hän tosin sillekin kiroili ja äsysi ja haukkui, mutta häntä miellytti se, kun Jönni kuunteli sitä kaikkea tyynenä, purki hänen lastejansa laivoista uskollisesti, saapui aina - tietysti juomarahan toivossa - ilmoittamaan milloin oli ukon lasti saapunut, ja mulkoili tyynenä hänen kiroilujaan kuunnellessaan ja oli karahteerannut häntä kauppaneuvokseksi jo aikoja ennen tuon arvonimen saamista.

"Sinä, Jönni saatans, olet suuri halunkki", haukkui hän usein kuin kiihtyneenä, harmistuneena, ihan tosissaan.

Mutta Jönni nieli sen aina ihan tavallisena puhutteluna, muljoili vain kuin arkaileva ja vastaili:

"Ka. Miten vaan herra komersrootti tykkää."

Ja niinpä heltisikin ukolta aina juomaraha, ja niillä juomarahoilla se Jönni enimmäkseen kannatutti itseään poliisilla, varsinkin sillä häneen myrtyneellä konstaapeli Nuutisella.

* * * * *

Mutta nyt oli Jönniä kohdannut iso onni: Kauppaneuvos täytti tänään kuusikymmentä vuotta, ja siksipä Jönni jo anivarhain aamusella riensi konttoriin ilmoittamaan ukolle, että Polaris laiva on yöllä saapunut.

"Jos siinä saattaa olla komersrootille tavaroita, niin tulin ilmoittamaan", kierteli hän tulonsa oikeata syytä.

Mutta ukko arvasi sen oikean syyn. Hän olikin nyt merkkipäivänsä johdosta tavallista anteliaampi ja niinpä lahjoittikin Jönnille vanhan mustan rokkinsa, liivit, korkean silinterihattunsa, oikean silkkistormin, eikä kironnutkaan nyt yhtään kertaa, vaan puheli hänelle aivan heltyneenä, liikutettuna:

"Mutta Jönni vain katsoo nyt eteensä, että ei näitä juo."

Ja Jönni lupasi ja oli liikutettu lahjasta, sillä ei hän ollut koskaan näin suuria saanut. Aivan hän, siinä mieli liikutettuna ollen, koki salaa kääntää mälliä poskesta toiseen ja yritteli puhua.

"Komersrootti on oikea mies", tapaili hän. Ja ukko siitä yhä herkkyi. Hän aikoi antaa Jönnille vielä markan, aivan rahassa, mutta kun pelkäsi rahan saattavan Jönnin kiusaukseen, ja kun hänellä oli agenttien tyrkyttämiä arpalippuja kaksi, niin hän lahjoitti niistä toisen Jönnille. Sitä ainakaan ei voisi juoda ja niin joutua selkkauksiin.

"Se voi voittaa aina kahteenkymmeneentuhanteen", ilahdutti hän tuon lipun johdosta Jönniä tiedolla, ja juuri tämä arpalippu, jolla Lundberg luuli pelastaneensa Jönnin rahaan aina oleellisesti yhdistetystä kiusauksesta, juuri se lippu tulikin sitten Jönnin elämässä kohtalokkaaksi ja saattoi hänet, jopa itsensä ukko Lundberginkin, suorastaan iäisyysselkkauksiin ja haudantakaisen maailman seikkailuihin, joihin ei puhdas raha ollut häntä vielä koskaan saattanut.

Mutta oli miten oli. Päivä oli Jönnille ilon ja riemun päivä, ei sen arpalipun takia, vaan niiden vaatteiden: mustan rokin, liivien ja silkkihatun takia. Ei hän olisi vielä eilen uskaltanut moista uneksiakaan. Hän oli nyt kuin lapsi.

Ei siis ihme,...