Määränpäänä Pjongjang
Sain 2000-luvun puolivälissä postilaatikkooni mielenkiintoisen kirjeen. Sen oli lähettänyt Pohjois-Korean Tukholman suurlähetystö. Päällä luki: Jonglööri Juha Kurvinen. Avasin kirjeen jännittyneenä. Kirjepaperi oli laadukasta ja yläkulmassa komeili Pohjois-Korean valtion vaakuna. Kirjeessä luki:
Avoisa taiteIlija,
Ilolla ilmoitamme, että teidät on valittu satojen esiintyjien joukosta esiintymään edesmenneen presidenttimme ja Suuren Johtajan Kim Il-sungin syntymäpäivien kunniaksi järjestettävään taidekilpailuun maamme pääkaupunkiin Pjongjangiin. Auringon Päivää juhlistamme 15.4.
Saatte koota Suomesta tarvittavan ryhmän avustajineen. Matkakuluista vastaa festivaalikomitea. Ohessa osallistumiskaavakkeet ja viisumianomukset.
Kunnioittaen...
Kirjeen oli allekirjoittanut festivaalikomitean puheenjohtaja ja allekirjoituksen sivussa komeili Pohjois-Korean virallinen leima.
Tiesin toki Pohjois-Korean, josta olin nähnyt televisiouutisia nälänhätiin, ydinkokeisiin tai Kim Jong-ilin koomisiin tempuksiin liittyen. Kiinnostukseni heräsi ja yritin ottaa selvää tuosta mystisestä, suljetusta maasta. En löytänyt kirjakaupoista ainoatakaan matkaopasta siitä yksinkertaisesta syystä, koska maassa ei ole turismia. Mutta kirjastosta löysin useita maasta paenneiden kirjoittamia kirjoja, joissa he kertovat kauhukokemuksistaan keskitysleireiltä. Olin Pohjois-Korean suhteen täysin Internetin varassa. Tuntikausien etsiskelyn jälkeen löysin Lonely Planetin englanninkielisen Pohjois-Korea -oppaan, jonka laitoin heti tilaukseen.
Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA:n julkaisemilla Pohjois-Korea -sivuilla kehoitetaan välttämään matkustamista vaaralliseen Pohjois-Koreaan. Sivusto maalailee kauhukuvia ja esittelee kartalla vakoilusatelliittien havaitsemia keskitysleirejä sekä voimaloita, jotka amerikkalaisten pelkojen mukaan tuottavat energian sijasta ydinaseita. Tätä pelotettaan Pohjois-Korea käyttää usein valttikorttinaan kansainvälisissä neuvotteluissa hakiessaan apua sadon pilaannuttua. Sitä saadakseen, maa lupaa luopua ydinaseohjelmastaan. Kun apu on käytetty, ydinaseohjelma aloitetaan uudelleen.
Ihmisoikeusjärjestö Amnestyn sivujen mukaan Pohjois-Koreassa rikotaan ihmisoikeuksia järjestelmällisesti. Kansalaisille langetetaan kuolemantuomioita, heitä kidutetaan ja vangitaan mielivaltaisesti. Maasta poistuminen, tottelemattomuus ja kokoontuminen ovat ankarasti rangaistavia. 50 000 pakolaista piilottelee henkensä kaupalla Kiinassa peläten palautusta Pohjois-Koreaan, jolloin rangaistuksena on lähes varma kuolemantuomio. Työ- ja keskitysleireillä asustaa 200 000 poliittista vankia, joukossa myös kristittyjä, jotka loikkareiden mukaan taistelevat päivittäin hengestään julkisten teloituksien ja pahoinpitelyjen ollessa arkipäivää. Hallinnon tapana on lähettää myös kaikkien karanneiden ihmisten koko maahan jäänyt perhe tai suku keskitysleirille.
Näiden tietojen lomassa mietin hartaasti, halusinko ja ylipäätään uskallanko lähteä maahan. Isäni työkaverikin totesi: "Miten se poikasi uskaltaa. Varmasti keittävät padassa ja syövät." Sain myös tietää muutamien maahan päässeiden turistien matkablogeista, että maahan on lähes mahdotonta päästä turistina ilman kuukausien viisumianomuksia ja kymmenientuhansien eurojen matkabudjettia. Tämä olisi siis kerran elämässä -tilaisuus ja sijoittuessani hyvin taidekilpailussa, saisin kenties lisää kontakteja ulkomaille. Päätin lähteä matkaan.
Otin yhteyttä yhteistyökumppaniini taikuri Jori A. Kopposeen. Hän suostui oitis. Olihan hän usein haaveillut matkasta "toiselle planeetalle". Kopponen mainitsi samalla, että halusi ehdottomasti esiintyä Hans Rubel -taikahahmossa kahden naistanssijan kera.
Pohjois-Koreaan on toimittajilta pääsy ankarasti kielletty. Kaksi amerikkalaistoimittajaa oli paljastunut, ja heidät oli lähetty saman tien vankilaan. Silti halusin, että matkastamme kirjoitettaisiin ja saataisiin jonkin verran taskurahaa. Otin yhteyttä Suomen Kuvalehteen. Päätoimittaja oli ideasta niin innoissaan, että muutaman päivän kuluttua istuimme jo palaverissa toimittaja Susan Heikkisen kanssa. Turvallisuussyistä hän ei tekisi yhtäkään muistiinpanoa paikan päällä ja viimeistelisi artikkelin vasta Suomessa. Pääsimme sopimukseen. Kuvalehti kustantaisi juttupalkkiona kaikkien matkalle lähtevien junamatkat sekä viisumit Venäjälle. Moskovasta eteenpäin kaikista matkakuluista vastaisi Pohjois-Korean valtio ja kulttuurifestivaalin järjestelykomitea.
Olin tyytyväinen, mutta nälkäni kasvoi syödessä. Halusin, että mukaamme lähtisi vielä kuvaaja, eikä aikaakaan, kun istuin vastapäätä parikymppistä ja innokasta Arthur Franckia. Hänen isänsä oli menestynyt dokumenttiohjaaja, ja isä halusi lähettää poikansa kovaan koitokseen. Sovimme, että Arthur esittäisi ryhmämme ääniteknikkoa. Toimittaja olisi puolestaan koko ryhmän manageri.
Kun lähtöön oli aikaa enää parisen viikkoa, tutustuin esiintymiskeikan jatkojuhlilla parikymppiseen jyväskyläläiseen tummaan kaunottareen Niinaan. Pienen ihastuksen vallitessa rohkaistuin:
"Lähdetkö mun avustajaksi parin viikon päästä Pohjois-Koreaan?"
"Missäs päin se on", Niina kysyi innokkaana.
"No, Korean niemimaalla."
"Aijaa, en tiedä sijaintia, mutta ok, mie lähen mukkaan", Niina ilmoitti.
Viikkoa ennen matkaa heitin keikan Suomi-Korea -seuran juhlassa Kampin palvelukeskuksessa. Sinne oli kokoontunut satapäinen Pohjois-Korean ja sen virallisen ideologian Juche-aatteen kannattajajoukko. Esittelypöydältä löytyi maan mahtimiesten, niin isän kuin pojan kirjoittamia kirjoja ja seiniltä mahtipontisia kuvia sotilasparaateista. Esitykseni jälkeen suomalainen rouva sanoi innosta hehkuvin silmin:
"Voitatte kilpailun ihan varmasti! Onnea matkaan, olette menossa paratiisiin."
Matkaa edeltävänä yönä valmistauduimme Kopposen kanssa tulevaan koitokseen. Meidät oli kutsuttu vieraiksi yön ajaksi MTV3:n yöchat-ohjelmaan. Juontaja Lara varoitteli meitä:
"Viinanjuonti on ohjelmassa kielletty."
Varoitus oli tarpeen, sillä jotkut muusikot olivat esiintyneet ohjelmassa selvästi päihtyneinä, ja yksi oli jopa sammunut sohvalle.
Estradiviihdetaiteilijoina emme aikoneet jäädä toiseksi. Ostimme kaksi pulloa jaloviinaa, ja salakuljetimme ne studion pöydän alle. Suorassa lähetyksessä täydensimme vähän väliä kuppeja näytellen, että joimme vain vettä. Päihdyimme kuitenkin selvästi. Katsojat huomasivat vauhdikkuudesta, että olimme juovuksissa. Pidimme katsojien kanssa hauskaa.
Kopponen valmistautui neljän aikaan aamuyöllä Grande Finale -temppuunsa, ja pyysi juontajan vierelleen. Hän sekoitti korttipakan ja sanoi:
"Ota tästä pakasta mikä tahansa kortti. Katso se itse ja näytä katsojille, mutta älä minulle."
Lara teki työtä käskettyä. Pienen sekoituksen jälkeen Laran valitsema kortti hävisi. Kopponen avasi farkkujensa napit, laski housut nilkkoihin ja pyllisti paljaan takapuolensa suoraan kameralle. Samalla paljastui pakaraan tussilla piirretty ruutunelonen, ja Lara oli ihmeissään:
"Miten hitossa teit ton? Se mun kortti oli just ruutunelonen."
Lähtöpäivänä pakkasin kauheassa krapulassa laukkuuni jonglöörivälineeni tulisoihduista keiloihin. Toiseen käteeni otin ison kovamuovista valmistetun suojakotelon, jonka sisuksista löytyi salainen aseeni: STIHL 020T -moottorisaha. Sama, jolla olin tehnyt ensimmäisen maailmanennätykseni heittelemällä ensimmäistä kertaa maailmassa kolmella aidolla ja käynnissä olevalla moottorisahalla Ressu Redfordin juontamassa Guinness World of Records -televisio-ohjelmassa. Olin myös etukäteen lähettänyt tarkan kirjallisen tarvikelistan Pohjois-Korean lähettiläille Tukholmaan ja Pjongjangiin: moottorisahabensaa, sytytysnestettä tulisoihtuihin ja käsiraudat sekä Kopposen tarpeet videotykistä ja isosta valkokankaasta. Ilman niitä lähitemput eivät näkyisi yleisölle.
Saapuessani Turusta Helsinkiin jännittynyt ryhmämme tapasi kokonaisuudessaan ensi kertaa rautatieaseman Cafe Elielissä. Jori esitteli turkulaiskaunottaret Maritzan ja Henrikan, joiden matkalaukut pursusivat esiintymisvaatteista. Itse esittelin juuri Jyväskylästä saapuneen avustajani Niinan, joka oli lähdössä ensimmäistä kertaa elämässään ulkomaille. Kuvaajamme Arthur latasi videokameransa akkua täyteen, koska ei tiennyt onnistuisiko se Pjongjangissa. Toimittaja Susan pyöritteli silmiään ja yritti keskittyä: tämä kaikki tulisi muistaa, jotta lehtijutun kirjoittaminen jälkeenpäin olisi mahdollista. Kaikilla oli perhosia vatsassa, joten kumosimme muutaman oluen.
Viimein asemalaiturille hiipi vanha, vihreä ja ruosteinen Tolstoi -juna ja matka kohti Moskovaa alkoi. Vaikka juna oli jo nähnyt parhaat päivänsä, matkanteossa oli oikeanlaista neuvostoajan tunnelmaa. Lämmitys oli liian kuumalla ja hyttiemännät pelasivat itsekseen pasianssia. Itse korkkasimme votkapullon.
**44005 Junassa poistin jännitystä perisuomalaiseen tapaan viinan voimalla.**
**42009 Taiteilijan lepohetki Moskovan rautatieasemalla.**
Juhlamme päättyivät tylysti saapuessamme Viipuriin. Hytin ovelle hyökkäsi tullitarkastaja koppalakissaan ja saksanpaimenkoira vieressään. Hän tutki tarkkaan maahantulokaavakkeemme, ja aloitti:
"Mitä tavaroita on erikoiskuljetuksessa?"
"Moottorisaha ja muuta jonglöörirekvisiittaa", vastasin.
"Sinun on maksettava 700 dollaria,...
