Esipuhe.
Sisällysluettelo Esillä oleva teos oli tekijän alkuansa aikomus julkaista kolmantena osana Kalevalan tutkimuksella aloittamaansa Suomalaisen kirjallisuuden historiaa. Koska kuitenkin ensimmäisen osan kustantajan ei enää sopinut ottaa tätä kustantaakseen, oli luonnollisinta toimittaa se painosta eri teoksena. Toinen osa suunniteltua Suomalaisen kirjallisuuden historiaa, Kantelettaren kertovaisten runojen esitys, tulee vastaisuudessa tietysti myös erikseen ilmestymään.
Tätä teosta voipi sanoa tekijän kaiken ikänsä kirjoitelleen, aina siitä saakka kuin valmisteli väitöskirjaansa Suomenkielinen runollisuus Ruotsin vallan aikana ynnä kuvaelmia suomalaisuuden historiasta 1862 ja kokoili elämäkerrallisia tietoja Helmivyöhön suomalaista runoutta 1866. Samaan aikaan oli hän painattanut esitelmän Suomen nykyisemmästä kansarunollisuudesta kalenteriin. Mansikoita ja Mustikoita 1860 sekä julkaissut useita kirjallishistoriallisia elämäkertoja kuvalehdessä Maiden ja Merien takaa 1864-66. Lukuvuonna 1874-75 piti hän Helsinkiin perustetussa nais-akatemiassa luentoja suomalaisen kirjallisuuden historiasta, ja tältä ajalta, joll'ei jo aikaisemmalta, on se esityksen puolesta täydellinen, vaikka ainoasti Gottlund'iin ulottuva käsikirjoitus, joka on ollut teoksen pääasiallisena pohjana. Erikoisjulkaisuja ilmestyi 1870 luvulla Koittaressa (Poppius'en elämäkerta), Suomen Kuvalehdessä ja Kirjallisessa Kuukauslehdessä (esim. Katsahdus suomenkielisen sanomakirjallisuuden vaiheisin 1871); myös Kertomuksissa Suomen historiasta on suomalainen kirjallisuus huomioon otettu. Vv. 1879-83 antoi tekijä Biografiseen nimikirjaan enimmät kirjallisuutemme historiassa mainittavain miesten elämäkerrat; siihen aikaan hän vielä julkaisi Suomalaisen virsikirjan historian 1880, yleiskatsahduksen Suomalaisuuden ensimmäinen heräys Snellman'in kunniaksi Toukokuun kahdestoista päivä 1881 toimitetussa albumissa sekä kirjallisia arvosteluita Valvojassa. Viimeksi esitti hän yliopistossa lukuvuonna 1885-86 suomalaisen kirjallisuuden historiaa Agricolasta alkaen nykyiseen aikaan asti. Näistä luennoista on tallella paitsi konsepteja, joista hän luki, kahden kuulijan muistiinpanot, toinen pikakirjoituksella, toinen tavallisella kirjoituksella.
Tekijä puhui usein siitä, miten valmiina tämä teos hänellä oli, ainoasti viimeistä silitystä vailla, niin että sen milloin hyvänsä olisi voinut julkaista. Valitettavasti hän monien muiden töittensä estämänä - muun muassa halusi hän ensin saada painosta Kantelettaren tutkimuksen - ei tähän viimeistelyyn eläissään ryhtynyt. Siitä olisi silloin epäilemättä tullut kaikin paikoin yhtä tasainen ja kepeälukuinen kirja, jota ei millään toisen työllä ole ollut mahdollista saavuttaa.
Toimittajan työ on paraasta päästä ollut ikään kuin toisintojen kokoonpanemista; sillä päämääränä on ollut saada teos niin paljon kuin suinkin tekijän omin sanoin ja ajatuksin esiintymään. Tosiasioita ja liitekohtia on tarpeen vaatiessa tietysti usein täytynyt lisätä, jota vastoin esteetisten arvostelujen täydentäminen aniharvoin on tullut kysymykseen.
Ensimmäinen ja toinen luku sekä kolmannen luvun edellinen lohko luovat kukin ajastansa täydellisen kokonaiskuvan, jossa milt'ei joka-ikinen vähänkin merkillinen kirjateos on huomioon otettuna. Ne ovat muodonkin puolesta verrattain eheitä ja suhtaisia, sillä niitä kokoonpannessa on voitu käyttää tekijän valmista käsikirjoitusta. Toimittajan kokonaan uudestaan kirjoittamia elämäkertoja ovat kuitenkin Porthan'in, josta oli runsaasti lisätietoja karttunut, sekä Lönnrot'in, joka puuttui mainitusta käsikirjoituksesta, vaan jota ei olisi ollut sopiva myöhempien konseptien mukaan aivan lyhyesti esittää, lyhyemmin kuin esim. Juteinin ja Gottlund'in elämäkertoja.
Kolmannen luvun jälkimmäinen lohko, Uuden Suomen aika, on sitä vastoin monessa katsannossa vaillinainen ja epätasainen. Muodollisessa suhteessa on toimittajalla ollut monesti vaikea tehtävä saada sujuviksi lauseiksi luentokonseptien katkonaisia iskusanoja, milloin ei Biografinen Nimikirja tai joku kuvalehdissä julkaistu elämäkerta ole ollut apuna. Tekijän esitys ulottuu vuoteen 1886, vaan niinkin pitkälle ainoasti kaunokirjallisten teosten suhteen. Tätä puutetta edes jossakin määrin täyttääkseen on toimittaja lisäillyt elämäkertoja, suureksi osaksi tekijän omia kirjoittamia, etenkin 2:seen (kaikki), 5:nteen ja 6:nteen (kaikki) lukukappaleesen, sekä runsaasti myös rivinalaisiin muistutuksiin. Huomaavainen lukija voi siten saada jotenkin täydellisen kuvan yleensä suomenkielisestä kirjallisuudesta 1860 luvun, tieteellisestä 1870 luvun ja kaunokirjallisesta, niinkuin on mainittu, 1880 luvun keskipaikoille, jota pitemmälle toimittaja ei ole katsonut oikeaksi vainajan teoksessa mennä, muuten kuin tilapäisesti muistutuksissa.
Muodollisista seikoista on vielä mainittava, että kaikki teosten nimitykset sekä otteet ovat kahdessa ensi luvussa kirjain kirjaimelta kopioidut, myöskin mitä ison kirjaimen ja kaksinkertaisen w:n käyttämiseen tulee, joista kolmannessa ei enää ole ollut tarpeen lukua pitää. Lähteitä on yleensä ilmoitettu ainoasti silloin, kun on jotain uutta lisätty.
Lopuksi pyytää toimittaja saada ilmi lausua hartaimman kiitollisuutensa kaikille niille, jotka tiedon-annoilla ja neuvoilla ovat hänelle tässä työssä avullisina olleet, ennen muita vanhemman kirjallisuutemme tarkalle tuntijalle tohtori K. Grotenfelt'ille.
Helsingissä Joulukuulla 1897.
Kaarle Krohn.
JOHDATUKSENA:
Tekijän omakirjoittama elämäkerta.
Sisällysluettelo J. Krohnin elämäkerta.
Sisällysluettelo "Käskystä kokoonpantu, tarpeellisten ja tarpeettomain tietoin avulla" (Biografista Nimikirjaa varten, kaikesta päättäen v. 1881).
"Sukuni on Saksanmaalta, Pommerin Rügen-saaresta. Siellä Krohn'eja nytkin vielä kuuluu olevan kosolta, niinkuin ylimalkain koko Pommerissa ynnä Meklenburg'issa. Haaroja on myös nähtävästi levinnyt Tanskaan sekä Norjaan. Rügen'istä tuli isäni isä Aabraham Krohn noin v. 1785 Pietariin onnen haulle. Hän oli köyhä leipurin sälli, koko hänen rikkautensa, sinne tullessa, oli paksu hopeinen taskukello-nauris; mutta ennen kuoloansa oli hän osaksi leipomisella, osaksi oluenkeittämisellä tullut sangen varakkaaksi mieheksi. Varakas oli hän myös lapsista, joiden kautta hänen sukunsa nyt on haarautunut, paitsi Suomeen, myös Saksaan (Sleesiaan, Sakseniin, Baijeriin, Rhein-seutuun), Ranskaan, Lontoosen ja Madeira-saareen. Siksi että Noan arkki tulisi oikein täydelliseksi, nai nuorin hänen pojistansa espanjalaisen tytön - vanhan-aikaiseen tapaan ryöstämällä, koska ei katolinen pappi suostunut siunaamaan avioliittoa vääräuskolaisen kanssa. Minun isäni, nuorinta lähin, jäi yhdessä erään vanhemman veljen kanssa hoitamaan perittyä oluttehdasta Pietarissa. Pommerista tulleena oli koko suku alussa Ruotsin alamaisia; mutta koska siitä luultavasti oli vastuksia liikkeelle, ostivat Pietarissa asuvat veljekset itselleen Suomen kansalais-oikeuden, joka teki heidät Venäjän keisarin alamaisiksi, vaan samassa kuitenkin vapautti monista venäläisistä rasituksista, Tämä seikka ensiksi antoi minun kohtalolleni koko suuntansa. Sen kautta näet isälleni sattui mieleen halu mennä tuota uutta kotimaata katsomaan. Hän matkusti tänne, oppi Kiiskilässä, likellä Viipuria, tuntemaan äitini, Julia Dorothea Dannenberg'in ja nai hänet. Isänsä puolelta oli minun äitinikin Pietarin Saksalaisia, mutta hänen äitinsä taas oli suomalainen papintytär, nimeltä Passelberg, Venjoelta Inkerinmaalta. Sen verran siis on minussa suomalaista verta.
"Naimisensa jälkeen elivät vanhempani talvet Pietarissa, kesät Kiiskilässä (isä tietysti tuli vaan ajoittain, kun jouti työltänsä). Kohta seuraavana kevättalvena taisi äitini jo tulla vähän aikaisemmin sinne, ollakseen lähempänä oman äitinsä hoitoa. Kuitenkaan en syntynyt Kiiskilässä, niinkuin aisoissa pysyvän nuorukaisen olisi sopinut, vaan satunnaisella vieraskäynnillä Viipurin kaupungissa 19 p. Toukok. 1835. Se oli nähtävästi jonkullainen enne, että minusta piti tulla kansallisuutensa ja vanhan tavan rajain yli hyppäävä aituri.
"Ensimmäisen lapsuuteni, niinkuin ylläkerrotusta johtuu, vietin vuoroittain Pietarissa, vuoroittani Kiiskilässä. Ensimmäisen matkani suoritin siis jo 4-kuukautisena, joka siihen aikaan ei ollutkaan lasten leikkiä, kumminkaan kivetyllä, hirmuisesti tärisyttävällä maantiellä Suomen rajalta Pietariin. Kahdeksan vuotisena pääsin vielä etemmäksi. Äitiäni oli jo kauan haluttanut käydä ulkomailla; isäni sen viimein lupasikin, mutta eronhetkellä voitti äidinrakkaus uteliaisuuden. Hän ei voinut erota pienoisistansa. Ei auttanut siis muu, kuin pistää vanhin niistä, allekirjoitettu, pussiin ja viedä mukaan. Se oli kesällä 1843. Minä kävin silloin Englannissa, matkustin Rhein-jokea myöten Sveitsiin, sieltä Itävaltaan ja Elbe-virtaa myöten Hampuriin, josta Lyybekin kautta kotiin. Ett'ei se matka varsin vaikutuksettansa ollut, näyttää se, että minulla vieläkin on selvänä kuvana muistissani moni paikka, jonka silloin näin, niinkuin myöhemmin tehty vertailu on minulle todistanut.
"Seuraavana keväänä vanhempani kokonaan muuttivat Suomeen, sillä äitini terveys ei koskaan ollut hyvä Pietarissa. Isäni erosi tehtaasta ja osti Kiiskilän apeltaan. Ukon aikana oli Kiiskilä, kumminkin kesällä, aina ollut täynnä vieraita. Kaikellaiset ihmiset, erittäin taideniekat poikkesivat vieraanvaraiseen...
