Mustelmia

1945

On vuoden 1945 viimeinen päivä. Ulkona paukkuu kireä pakkanen. Kirkkaalle tähtitaivaalle tupruaa talojen piipuista pitkiä valkoisia savuvanoja. Mäen syrjässä sijaitsevan punaisen torpan ikkunasta paistaa yksinäinen, himmeä valo. Perheen poika Matti on saapunut lapsuudenkotiinsa tervehtimään vanhempiaan Kustaata ja Matildaa. Vuojärven tuntumassa sijaitseva torppa on pieni mutta kodikas. Sen seinustalle on Matin isoveli Otto rakentanut perheensä asunnoksi muutaman huoneen mittaisen lisäsiiven. Miehet jutustelevat pöydän ääressä siemaillen silloin tällöin laseistaan Oton tarjoamaa Jaloviinaa. Naisväki, Matin vaimo Linda ja Oton Eeti pitävät seuraa Tilda-mummolle. Ilta on sujunut leppoisissa tunnelmissa vuoden vaihtumista odotellen. Vanhaa vuotta sotineen ja muine murheineen jää tuskin kukaan kaipaamaan. Kaikki tarmo ja toivo on nyt suunnattava tuleviin vuosiin, valmistauduttava korjaamaan sodan tuhot, rakentamaan uutta uljasta Suomea.

Kellon viisarien lähestyessä puolta yötä tunnelma torpassa alkaa kiristyä. Otto-veljellä on tunnetusti huono viinapää, ja humalluttuaan alkaa nahistella veljensä kanssa. Matti on kuitenkin rauhallinen kuin viilipytty, mikä saa Oton raivon nousemaan entisestään. Isä-Kustaa yrittää rauhoitella Ottoa, joka nyrkit pystyssä haastaa Mattia nujakoimaan kanssaan. Matti päättää siirtyä Lindan kanssa tuvan ullakolle, jonne kaksivuotias tytär Tuulikki on jo aiemmin nukahtanut. Otto jatkaa räyhäämistään alakerrassa uhkaillen hakevansa liiteristä jotain kättä pidempää. Kustaa saa lopulta Oton huutamisesta tarpeekseen, ja komentaa hänet omalle puolelleen napsauttaen sitten välioven tiukasti lukkoon. Linda on Oton riehumisesta peloissaan, ja tilanteen rauhoittuessa kyyneleet saavat vallan. Matti lohduttaa parhaansa mukaan ja puristaa Lindan tiiviisti kainaloonsa. Vartalot kohtaavat ja tapahtuu se, mitä kukat ja mehiläiset keskenään touhuavat. Muutaman kuukauden kuluttua selviää, mikä on syynä Lindan närästykseen ja vatsanpuruihin. Sille päätetään antaa nimeksi Erkki Juhani.

1946-1949

"Synnyin hyvin nuorena, enkä oikeastaan haluaisi ottaa mitään vastuuta kolmesta ensimmäisestä elinvuodestani". Tämä kuolematon Groucho Marxilta lainattu lausahdus sopii varsin hyvin kuvailemaan myös oman elämäni varhaisimpia vaiheita. Eli joudun näin aluksi turvautumaan suurelta osin pelkkiin kuulopuheisiin. Niiden mukaan perheemme muuttaa pian syntymäni jälkeen Jyväskylän Keskikadulta Syrjälänkadun vuokrakaksioon, isän Tykkitehtaalta saamaan työsuhdeasuntoon. Neliöitä meidän kuusihenkisellä pesueellamme on käytössään peräti viisikymmentäkuusi. Kylmä vesi tulee ja menee, mutta perusteellisemmat pesuhommat pitää suorittaa asuntoalueen yhteisessä saunassa. Kaksikerroksisia pitkulaisen muotoisia kivitaloja on alueella toistakymmentä, meidän talomme sijaitessa sotamaalauksissaan vielä komeilevien tehdashallien tuntumassa.

Työtä tehtaalla tehdään kolmessa vuorossa. Ensimmäiset omat muistikuvat liittyvät minua kovasti pelottaneisiin yövuoron aikaisiin hitsausvalokaariin, jotka heijastuivat asuntoomme asti. Taisinkin olla kaikkein nuorimpia niistä, jotka pelkäsivät sen kauhean sodan alkavan uudelleen. Isää näkyy kotona kovin harvoin, sillä hän tekee työtään jyrsinkoneen ääressä kuutena päivänä viikossa. Ylitöitäkin hänellä teetetään, sillä Suomi on sodan hävinneenä saanut maksettavakseen raskaat sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Ne on sovittu suoritettavaksi erilaisina metalliteollisuuden tuotteina, laivoina, junina ja moottoreina. Tykkejä ei tehtaalla tietenkään saa enää valmistaa.

Sunnuntaisin ja pyhäpäivisin isällä on vapaata, ja tuolloin hän saattaa hetkeksi omistautua moottoripyöräharrastukselleen. Autoahan ei juuri kellään ole, ei meilläkään. Pihapiirissä on puinen moottoriöljyltä tuoksahtava parakki, jonka suojissa isä aarrettaan huoltaa ja säilyttää. Polttoaineen säännöstelyn takia äidin kanssa ajetut lenkit jäävät vaatimattoman lyhyiksi. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että käytettynä hankittu Royal Enfield on isälle kovin tärkeä ja rakas.

Enemmän tai vähemmän rakkaita ovat myös lähimmät naapurimme. Kotimaista eksotiikkaa edustavat sodan jaloista evakuoidut karjalaissiirtolaiset ja ruotsia kotikielenään puhuvat helsinkiläiset metallimiehet. Heidät on jatkosodan alettua siirretty Jyväskylään, sinne keskitetyn aseteollisuuden palvelukseen. Saman porraskäytävän jakavat kanssamme Järviset, Raussit, Rouviset ja Wackerit. Seinänaapurimme Emil ja Alma Järvinen on lapseton, eläkeikää jo lähestyvä ja hiljaista elämää viettävä ystävällinen pariskunta. Samaa ei valitettavasti voi sanoa yläkerran Rausseista. Perheen vanhin poika Harri on kaatumatautia sairastava, henkiseltä kehitykseltään jälkeenjäänyt kiusankappale. Kun talon muut asukkaat eivät Harrin touhuista oikein tykkää ja käyvät sen vuoksi keskustelemassa asiasta isä-Raussin kanssa, seurauksena on useimmiten kahta kauheampaa kiusantekoa, huutelua ja ilkivaltaa. Uhkasipa Harri kerran isääkin kirves kourassa.

Rouvisista ei sen sijaan liiemmin huomauttamista ole. Jollei sitten sellaiseksi katsota perheen pään "Otkali Louvisen" - Oskarilla on puheessaan muutama kirjain hukassa - uhoamista urheilusuorituksillaan. Toki hän on kovan luokan murtomaahiihtäjä, aivan Suomen terävintä kärkeä. Asioidessaan erään kerran läheisessä maitokaupassa piimänhaku mielessään, joutui Oskarikin vetämään vesiperän. Piimä kun oli päässyt loppumaan. Mutta se ei Oskaria lannistanut: "Kuulkaahan nyt, minä olen mettalihiihtäjä Otkali Louvinen, ja minulla on kiile Tant Moolittiin, onko titä piimää?" Ei ollut piimää, mutta ei tarvinnut Oskarin St Moritziinkaan tyhjin vatsoin lähteä, sillä hänen oli loppujen lopuksi tyytyminen kotiin jäävän varamiehen rooliin. Hieno saavutus sekin.

Eniten kanssakäymisiä perheellämme on meitä vastapäätä asuvien Wackerien kanssa. Perheenpää Usko on silloin tällöin ankaria katumusharjoitteita suorittava hyväntuulinen pyknikko. Katumus iskee aina kun Usko havaitsee puntarin viisarin heilahtaneen hänen mielestään väärään suuntaan. Hikiseltä hiihto- tai juoksulenkiltä palattuaan Uskolla on tapana tankata oikein kunnolla, minkä seurauksena viisari valitettavasti jatkaa edelleenkin vaellustaan kohti asteikon oikeaa reunaa. Sen sijaan Vieno-rouva on hoikka kuin gaselli. Päivisin hän työskentelee kampaamotuotteita myyvässä yrityksessä ja iltaisin Suomi-Elon lippukassana. Perheen kiharapäisistä pojista Jarmo on minua pari vuotta vanhempi ja Juhani eli Jussi kanssani samanikäinen.

Niin, ja sitten se meidän perheemme. Isäni Matti on laukaalaisen torppariperheen vuonna 1915 syntynyt jäyhä jälkeläinen, kiertokoulun käynyt itseoppinut koristepuuseppä ja metallimies. Kumppanikseen Matti on keskellä jatkosodan melskeitä löytänyt työpaikaltaan Tikkakosken asetehtaalta nuoren kauniin lesken Lindan, jolla on edellisestä liitostaan kaksi pientä tytärtä, Irja ja Ritva. Linda on Mattia parisen vuotta vanhempi, Säämingissä syntynyt ja Viipurissa torikauppias-tätinsä hoivissa nuoruutensa viettänyt. Pekka Savolaisen kanssa solmittu avioliitto päättyi dramaattisesti leskeyteen jo muutaman vuoden yhteiselon jälkeen. Tuota tapahtumaa ei äiti varmasti ole koskaan pystynyt mielestään täysin pois pyyhkimään. Siitä kertovat hänen tummanruskeat, surulliset silmänsä.

Tyttöjen jouduttua sotatilanteen pakottamana Ruotsiin evakkoon nuoripari muutti Matin työn perässä Tampereelle, jossa käväisivät vihillä kesällä 1942. Seuraavan vuoden syksyllä näki päivänvalon Tuulikki, siskoistani nuorin. Irja ja Ritva pääsivät palaamaan kotimaahan vasta vuoden 1945 puolella. Muu perhe oli sillä välin asettunut asumaan Jyväskylään, ensin Ilmarisenkadulle ja sitten Keskikadulle.

Tykkitehtaan järjestämä uusi asunto Syrjälänkadulla on ahtaudestaan huolimatta kaikkien mieleen, koska se edustaa mukavuuksiltaan ajan parhainta tasoa. Alkovillisen olohuoneen, makuuhuoneen, keittiön ja wc:n muodostaman...