AINEHISTO:

Ensimäinen osake.

Seka-aineellista:

1. Abrahamin Jumala.
2. Jalo on ihminen.
3. Jumalan nimitykset (Krummacherin mukaan).
4. Köyhän joulu (Runebergin mukaan).
5. Paimenpoika.
6. Uuden vuoden yö (Jean Paulin mukaan).
7. Tyttö ja tähdet.
8. Tattarin ylpeys (Andersenin mukaan).
9. Isän kuppi.
10. Kuninkaan kirkko.
11. Linnan isäntä ja matkamies.
12. Autio saari.
13. Satu pienestä Paavosta.
14. Aikansa unhottanut.
15. Belisario.
16. Elon enkelit.
17. Ismael ja Haagari.
18. Parahin kiitos.
19. Kuinka äkäpussi rangaistahan (Shakespeare'n mukaan).
20. Kahdet tiet (Krummacherin mukaan).
21. Sormien sota.
22. Kauppias Kaasemin tohvelit.
23. Heikki Helisevä.
24. Isäimme maa.
25. Lehmää vuohena myöjä.

Toinen osake.

Opettavaista:

1- Maailman rakennus.
2. Maasta ja sen asukkaista.
3. Maasta ja sen tuotteista.
4. Ajan luku muinaisina aikoina.
5. Nykyisten kellojen keksintä.
6. Luonnon ihmeitä Islannin saarella.
7. Ukosta kuussa, keskustelu.
8. Androklon leijona.
9. Suomen Sisiliskot ja Käärmehet.
10. Muinainen Perma ja Suomalaisten sieltä Suomeen siirtyminen.
11. Mathias Aleksanteri Kastrén.
12. Kreivi Pietari Braahe.
13. Kaarina Maunutar.
14. Kuningas Toinen Kustavi Adolf jättää maallensa hyväiset.
15. Johan Guttenberg ja kirjapainon keksintä.

Kolmas osake.

Runollista:

Huokaus työtä aljettaissa. (Oksanen).
Rukous-virsi Isänmaan suojeluksesta. (Siljander).
Sionin muistovirsi. (Siljander).
Lohdutus haudalla. (Lönnrot).
Marian murhe. (Oksanen).
Orvon kuolo. (Ingman).
Merimiehen morsio. (Lönnrot).
Väsyneen valitus. (Salmelainen).
Simson ja Salamo. (Salmelainen).
Lähteelle kadussa. (Oksanen).
Savolaisen laulu. (Oksanen).
Pääskylle. (Polen).
Lintuselle. (Lönnrot).
Kunnon rauha. (Oksanen).
Milloin muistelet minua? (Kallio).
Oma maa. (Kallio).
Laulun muisto, (Kallio).
Toivotus. (Oksanen).
Varpunen. (Suonio).
Suksimiesten Laulu. (Suonio).
Torpan-tyttö. (Santala).
Sota-renki. (Kiljander).
Porilaisten marssi. (Kiljander).
Armahan kulku.
Etäällä minun omani.
Arvan asettaja.
Käy unonen kätkyehen.
Huoliansa haasteleva.
Morsiamen jäähyvästi kodillensa.

ENSIMÄINEN OSAKE.

Seka-aineellista.

1.

Abrahamin Jumala.

(Itämainen taru.)

Lähellä Baabelin kaupunkia syntyi vuoren luolassa Abraham. Tässä kului lapsuutensa aika ja hän kasvoi mieheksi muita varhaimmin; sillä häntä suojeli taivaan Herra ja soi hänelle aikaiseen jo voimaa ja viisautta. Koska luolastaan nyt Abraham läksi ensimäistä kertaa elämässään ja tuli ulos ilmahan, oli sydän-yö ja kirkkahasti kiilsi tähdet taivahan. Tään kaiken kauneutta katseli Abraham ihannellen ja ylähälle maasta nousi mietteet mielensä. Kaikki mitä silmänsä havaitsi, oli tosin hänestä suurta ja jaloa; mutta eräs taivaan tähti loisti muita kaikkia kirkkaammin. "Se mun Jumalani on!" huusi Abraham ihastuen. Vaan tähtipä taivaalla aleni ja katosi kohta kokonansa. Tästä havaitsi Abraham hairauksensa ja sanoi suruissansa itselleen: "ei olekaan siinä se Jumala, jota mun palvella tuleepi; sillä Hän ei konsaan katoa!" Tuskin tähti taivaalta katosi, kun nousi kuu hänen siaansa ja lauhkealla valollansa luonnon kaiken kaunisti. "Siinä se onkin mun Jumalani!" sanoi Abraham taas ja rintansa riemuitsi. Vaan ei aikaakaan, niin jo turhuutensa huomaitsi; sillä taivaan kannelta katosi kuukin vuoronsa ja kaunis valonsa vaaleni. Tätä Abraham murehti; mutta vihdoin valkeni taivaan ranta ja idästä yleni aurinko. Sitä kun pimeys pakeni ja luonto kaikki loisteli, ihastui Abraham taas ja lausui iloissansa: "toden totta! se mun Jumalani on, sillä hän on muita kaikkia kauniimpi!" Mutta taivaan kannen kierrettyään meni aurinko maillensa myös ja salasi säteensä, "Ei ole sekään se Jumala, jota haen ja etsiskelen!" sanoi silloin Abraham ja arveli, ajatteli, miten se mahtoi olla jalo, suuri ja ylhäinen, joka kaiken sen kauneuden aikaan sai, mikä vasta vielä häntä ihastutti ja viehätti. Tämä jalo, ylhäinen olento ja kaiken löytyvän luoja oli siitä päivin Abrahamin ainoa Jumala. Sitä ylisti ja palveli hän eikä toista enää etsinyt. E.S.

Jalo ja suuri on ihminen! kaikki tiedon haarat tutkii hänen alati Valpas ja vireä henkensä ja salaisimmatkin seikat selittää hän järkensä johdolla kauniita taidetöitä saapi hän aikoihin, ja satakausia kestää ja säilyypi, mitä väkevä kätensä kallion kivistä rakensi.

Yksi vaan on vieläkin suurempi ja sen edessä tulee ihmisen nöyristyä, sillä Hänen voimansa ja viisautensa ovat verrattomat ja niitä Hän ei keltään saanut ole, vaan ne olivat jo Hänellä aina aikain alusta. E.S.

2.

Jalo on ihminen.

Jalot ja isot on ihmisen avut!

Väljä on taivas ja avara; mutta suurennuslasien avulla, jotka ihminen tietää taitavasti tehdä ja tahkota, mittaa hän ilmanki ääret ja tutkii tähtien tiet.

Syvä on maa ja mahdotoin mantereensa. Mutta kätensä voimalla ja kautta koneellisten keinojen avaa ihminen maanki sisuksen ja siirtyy aina syvemmälle hänen sydämeensä. Kallion kylessä kuohuvan veden hillitsee hän ja saattaa ilmi maan poveensa kätkemät kalleudet.

Aava on meri ja aukia. Mutta päällä puisten pursien ajelee ihminen sen kuohupäitä aaltoja ja yhdistää maat kaukaiset keskenänsä.

Metsän pedot ovat julmia ja hirmuinen heidän vihansa; mutta ihmistä täytyy heidänki pelätä ja välttää hänen silmäänsä, sillä metsästäjän aseet ovat heille kuolemaksi.

Jalo ja suuri on ihminen! Kaikki tiedon haarat tutkii hänen alati valpas ja vireä henkensä ja salaisimmatkin seikat selittää hän järkensä johdolla. Kauniita taidetöitä saapi hän aikoihin, ja satakausia kestää ja säilyypi, mitä väkevä kätensä kallion kivistä rakensi.

Yksi vaan on vieläkin suurempi ja sen edessä tulee ihmisen nöyristyä, sillä Hänen voimansa ja viisautensa ovat verrattomat ja niitä Hän ei keltään saanut ole, vaan ne olivat jo Hänellä aina aikain alusta. E.S.

3.

Jumaluuden nimitykset.

(Krummacherin mukaan.)

Koska Makedonian kuningas Aleksanteri Baabelin kaupungissa majaeli, kutsutti hän kaikista valtansa alaisista maista ja kansoista papin kustakin tykönsä ja kokosi heidät kaikki linnaansa. Siitä istui hän kuninkaalliselle istuimellensa ja lausui kokountuneille eri maiden papeille: "sanokaas kukin kohdastanne, jos kaikki tunnustatte yhtä ylintä ja näkymätöintä olentoa, jota yli muiden ylistätte." Papit silloin kumartuivat kuninkaan eteen kaikki ja vastasivat yhtä suutansa: "tunnustamme."

Ja kuningas kysyi taas: "millä nimellä sitä ylintä olentoa mainitsette?" - Esiin astui nyt Intian pappi, sanoen: "me nimitämme häntä Braamaksi, joka merkitsee, että hän suuri on."

Siitä tuli pappi Persian maasta ja vastasi puolestaan: "meidän kielellämme on nimensä Ormus, joka on yhtä kuin iki-valo." Taas sanoi Juutalaisten pappi: "nimensä on Jehova Adonai taikka Herra, joka on, oli ja ijäti on." Ja niin oli kullakin papilla oma sanansa ja eri nimensä, jolla hän tätä ylintä olentoa nimitti ja mainitsi.

Kuullessaan tämän vihastui kuningas mielessään ja sanot ko'ossa oleville papeille: "teillä vaan on yksi kuningas ja hallitsija kaikilla ja niin pitää teillä tästä päivin olla vaan yksi Jumalakin. Zeys on hänen nimensä."

Sen kuultuansa oli papit mielessään murheelliset ja sanoivat, nöyrästi kumarrellen: "sillä nimellä, jonka maininneet olemme, sanoo meidän kansamme Jumalaansa aina ikivanhoista ajoista, kuinkas sitä nyt muutamme?"

Heidän vastauksen kuultuansa kiivastui kuningas vielä kovemmin. Mutta pappien joukosta astui hänen eteensä silloin harmaahiuksinen vanhus, joka oli kuningasta Intian maasta Baabeliin seurannut viisas Bramiini. Tämä lähestyi Aleksanteria ja sanoi hänen eteensä kumartuen: "suokaa, korkea kuningas, mun kokountuneelle kansalle puhua muutama sanainen." Siitä kääntyi nyt pappeihin päin ja kysyi heiltä kaikilta: "loistaako teille kaikille kotimaassamme aurinkoinen, päivän tähti, joka on maallisen valon iki-alku ja alati vuotava lähde?" Kumartaen vastasi puolestansa papit: "loistaa aurinkoinen meidänki maassamme."

Siitä kysyi nyt Intian viisas kultakin papilta vuoronsa: "kuinka tätä yhteistä valon lähdettä mainitsette?" Ja aurinkoa nimitti kukin heistä erityisellä nimellä, niinkuin heidän maassansa oli kansalla tapana. Sen kuultuansa kääntyi Intian viisas kuninkaasen ja kyseli: "eikös heidän kaikkien tule päivän tähteä sanoa yhdellä tavalla? Heelios sen nimi on!"

Kysymyksen kuultuansa hävetti kuningasta hänen entinen käskynsä, ja vastaten lausui hän: "käyttäköön kukin kansa oman sanansa niin aurinkoa, kuin Jumalaakin nimittääksensä; sillä jo näen ja havaitsen, ett'ei ulkonainen kuva ja nimitys muuta itseään sillä tarkoitettua olentoa."

4.

Köyhän Joulu.

(Runebergin mukaan.)

Kainosti loisti taivaalta kuu ja kirkasti valollansa vilustunutta, lumen peitossa lepääväistä luontoa. Talven tuima henki oli järvet, maat ja metsät kovan ikeensä alle kukistanut, ja paeten häntä oli Pohjan mailta ilman lintuisetki kadonneet taikka istuivat jossakin piilossaan hiljaa ja ääneti. Tuskin uskalsi sudet,...