Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.
1.
Järvi oli jo vahvassa jäässä. Pounikot ja jänkät olivat kylmettyneet hevosen kantaviksi, niin että kiveliön asukaskin pääsi liikkumaan. Tänä syksynä näytti pehmeillekin maille tulevan luja pohja, kun ennen lumen tuiskuamista piti näin kovia ja pitkällisiä pakkasia. Oli jo ollut kaksi viikkoa yhtämittaa pakkasta. Parempaa talven pohjaa ei Ahvenjärven Antti muistanut eläissään nähneensä.
Ei ainakaan ollut talvi näin hyvä- ja lujapohjaisena alkanut niinä kahtenakymmenenä vuotena, joina Antti oli tämän yksinäisen Ahvenjärven rannalla asunut.
Sen hän muisti varmaan, kun raudankovaa jänkkäpolkua asteli laukku selässä Meltoskylään päin. Varhain aamulla hän oli lähtenyt kotoaan, ja kiire hänellä oli. Sillä edellisenä päivänä oli Ahvenjärvessä käynyt Kettu-Iisakki, linnunpyyntiretkelle menossa. Oli levähtänyt ja tiennyt uutisena kertoa, että Vänttinen, maankuulu tukinajattaja, oli käynyt kylässä ja sanonut, että Airiselkään tulee suuri tukinajo. Kelpo tukinajajia oli tiedustellut raittiita ja rivakoita miehiä. Niin oli kertonut Kettu-Iisakki ja maininnut vielä, että Ahvenjärven Anttia oli Vänttinen muistellut. Antti oli ollut poissa heinän nounnissa toisella puolen järveä, niin ettei ollut saanut itse Kettu-Iisakkia puhutella, eikä Selma, asioita ymmärtämätön vaimoihminen, ollut älynnyt sen enempää Iisakilta Vänttisen olosta kysellä.
Ja Vänttisen puheille kylään oli Antilla nyt kiire. Sillä niin oli Iisakki arvellut, että Vänttinen oli hyvinkin voinut yöpyä kylään, kun yö ja pitkä taival oli edessä. Jospa sen siellä vielä kohtaa ja pääsee puheille! toivoi Antti hyvillä mielin. Saisi tuumata tukinajosta valmiiksi. ja kun sen Vänttisen kirjoihin saapi hyvän nimen, niin se saattaa monella tavalla puoltaa.
Viime talvena Antti oli osunut Vänttisen ajoon. Rehellinen, säntillinen mies on, mietti Antti. Ylen tuliluontoinen ja paljon vaativa, mutta hyvissä väleissä Antti hänen kanssaan oli pysynyt ja kiitokset häneltä saanut. Ja viinamiehille se oli vihainen kuin peto. Joka vain viinan vuoksi rokuliin joutui, niin seuraavana päivänä Vänttinen ilmoitti, että olla hyvä ja tulla konttoriin, että saapi rätingin. Ei siinä sen enempää.
Antti joudutti askeleitaan, noudattaen kuivilla mailla kesällistä polkua, joka kierteli leväisiä jänkkiä. Mutta hän oikaisi nyt jänkät suoraan halki pikemmin joutuakseen. Hänen teki kyllä mielensä poiketa kuusikkosaajoihin, joissa hänellä oli loukkuja ja satimia, pyydyksensä kokeakseen, mutta päätti poiketa vasta palatessa.
- Vai oli maininnut minunkin nimeni! No, se tiesi sitä, että hyvät välit jäivät!
Kun Antti jänkän halkaistuaan nousi vaaralle, näkyi sen laelta jo Meltosjärvi ja kylä sen rannalla. Marraskuun aurinko silloin nousi ja paistoi kirkkaasti huurteiseen, talvijäykkään luontoon. Sinne näkyi kotijärvikin, Ahvenjärvi, ja Antin torppa kyyrötti pienenä harmaana pilkkuna kuin sääski erämaan laidassa. Kylläpä näyttikin pieneltä ja avuttomalta! Ei ollut sitä sen paremmaksi jaksanut saada, ei vaikka parhaansa oli koettanut.
Antti lähti taas astumaan ja osui polulle, joka vei kylään asti ja oli kovaa kivikkorovaa.
Kirkkaaseen aamuilmaan nousivat kylältä aamulämmitysten savut, vaikkei mitään muuta elon merkkiä näkynyt. Rantakeroon, joka oli kylän paras ja rikkain talo ja jossa Iisakki oli kertonut Vänttisen olleen, Antti meni. Pihalla hän tapasi isännän, joka oli halkoja noutamassa.
"Taisit lähteä Vänttistä puhuttelemaan", sanoi hänelle isäntä, halot sylissä. "Vaan on jo ehtinyt illalla lähteä. Tästä on kyyditty Pasmajärveen. Tulehan sisälle, niin kuulet."
Isäntä läksi itse edellä nousemaan halkosylystä halaten portaita ylös, ja Antti seurasi perässä.
"Sepä nyt oli. Vai jo ehti mennä. En tiennyt, että liikkeellä oli", päivitteli Antti.
"Keneltä kuulit, että on täällä ollut?" kysyi isäntä mennen jo pirtin ovella.
"Oli käynyt Kettu-Iisakki siinä meillä ja Selmalle kertonut."
"Tässähän se näkyi kaljattelevan Iisakkikin Vänttisen aikana."
Isäntä laski halkosylyksen lattialle, niin että pirtti jymähti.
Antti istahti käskemättä penkille ja alkoi päästellä laukkuaan irti.
"Jopa se nyt oli, kun en saanut puhutella", päivitteli hän, pyyhkäisten laihoista kasvoistaan hikeä, ja kysyi sitten yhteen menoon:
"Lieneekö siinä puheessa ollut perää, että tukinajoon oli ollut miehiä hakemassa? Iisakki oli Selmalle sanonut."
"Perä siinä on", alkoi isäntä puhua, yskien kuivaa yskää. "Perä siinä on. Kuuluu tulevan valta-ajo nyt Airiselän maille, ja nyt pitäisi miesten aloittaa, vaan lumen vähyys on esteenä. Vänttinen tulee ylijohtajaksi, puulaaki luottaa Vänttiseen, kuulemma, ja on antanut hänelle kaiken vallan Airiselän mailla. On se semmoinen turhantarkka mies, Vänttinen. Ei kuulu ottavan ajoonsa yhtään viinaanmenevää miestä, raittiita hakee. Kuuluukin olevan taas se Pirtu-Santeri viinoineen liikkeellä. eikä sille voi virkakuntakaan mitään. Tulee, kuulemma, niin suuri ajo, ettei ole takatalvina niin suurta ollutkaan. Ja kuuluvat olevan Airiselän puut järjestään jättiläispuita. että kysyy miestä jos hevostakin."
"Kysyypä tietenkin", myönsi Antti, mutta lisäsi sitten huolestuneena: "Olisin minä puhunut Vänttiselle. jos hyvinkin olisi ottanut minutkin ajoon. kun jäivät meillä niin hyvät välit viime talvena. ja jos oma poika tulisi kumppaniksi."
Isäntä ryiskeli kuivaa yskäänsä ja sanoi: "Maltahan nyt, kun kerron.
Terveiset pani sinulle ja käski tulla."
Antin kasvoille ilmestyi kuin päivänpaiste.
"Sanoi jääneensä hyvin pitämään, että oli rehti ajaja ja hoiti hyvin hevosensa. Ja moneen kertaan muistutti, että toimittaa Ahvenjärven Antille sana, jotta tulla niin pian kuin. vaikka heti, että työhön pääsee. Vaikka kuuluu olevan kovin paljon pyrkijöitäkin."
Antti ei hyvillään osannut mitään virkkaa. Itsekseen hän ajatteli, että tulipahan kerran puulaakiin semmoinen työnjohtaja, joka näkee, kuka hevostaan hoitaa ja muuten rehellisesti menettelee.
Isäntä ryiskeli.
"Kelpo mies se on Vänttinen", sanoi Antti. "Hänen ajoonsa minä kyllä pyrin, vaikka onkin kaukana Airiselässä asti."
"Tarkka ja visu kuuluu sentään olevan palkkaa maksamaan", virkkoi isäntä, Vänttistä moittien?
"Lie mitä lie. Vaan rennosti minulle maksoi sen mitä puhe oli. eikä minun enempää sopinut vaariakaan. Hyvä on mies ja suoraluontoinen", kehui Antti.
"Vaan mistähän se ne viinattomat miehet näppää, kun monta sataa olla pitää", moitiskeli isäntä yhä.
"Tästä saapi yhden", sanoi Antti ja nousi piippuaan sytyttämään. "Antaisi nyt hyvä Jumala lunta pehmikkeeksi tälle lujalle pohjalle, että pääsisi lähtemään", sanoi hän sitten ulos silmäten.
"Joo, joo, sepä se. lunta tarvitsee pehmikkeeksi", myönsi isäntä.
Antti vaipui ajatuksiinsa. Ei ollut niinkään lähteä köyhästä kodista ja jättää lapset ja vaimo keskelle kiveliötä. Olisi tarvinnut saada ruokaa kotiväelle varatuksi ainakin jouluun asti, jolloin jo voisi tukinajosta lähettää. Pienet olivat oman pellon antimet, eivät riittäisi jouluun asti, kun semmoinen joukko jäisi nakertamaan.
Antin äskeinen hyvä mieli katosi. Pitäisi koettaa saada täältä kylältä jauhosäkki velaksi, sitten tulisivat toimeen jouluun asti. Antille oli ennenkin velkaa uskottu. Tämä Rantakeron isäntäkin oli monasti auttanut.
"Vai aiot ottaa poikasi tukinajoon", alkoi isäntä hetken päästä jutella. "Kuinka tullevat kotona toimeen, kun se vaimosikin kuuluu olevan kivulloinen ja yksi lapsi sairaana?"
"Niin olemme siinä tuumailleet, vaikka kyllähän se raskaalta tuntuu. Mutta toisaalta taas houkuttelee se, että Yrjö jo pystyy hakkuumieheksi ja niin jäisi koko ansio omaan kukkaroon. Nykyään kun hakkuumiehet ovat kovin kallispalkkaisiakin", selitteli Antti. "Ja olen minä siinä nyt syysaikana ajanut heinät kotia ja varannut puita koko talveksi."
"Oikeahan se on tuuma ja oikein puhuttu", myönsi isäntä. "Mutta kuinka niille jääpi ruokatavaraa?"
"No niukalta jääpi - ovat jo siksi kasvaneet syömään lapsetkin", vastasi Antti alakuloisesti. "Olisi tarvinnut elon puolta saada. Olisiko ketään, joka velkaa jouluun asti uskoisi. Jouluksi tuota jo ehtinee jonkun verran ansaita, jos terveenä pysyy."
Nyt vasta isäntä ilmoitti, että Vänttinen oli hänelle jättänyt rahaa
Antille matkaa varten annettavaksi.
"Uskovan se näkyy sinua", puheli isäntä ottaen avaimen ja alkaen loukkokaapista ottaa Vänttisen jättämiä rahoja. "Vaan täytyisi tässä olla todistaja, kun minä rahat annan, etten joudu välikäteen."
"En minä kiellä kerran saatua", sanoi Antti, tullen sanomasta kovin hyvilleen. "On se miesten mies se Vänttinen."
Mutta isäntä tenäsi:
"Saattaahan tapahtua, että sinä kuolet, niin millä minä sitten näytän toteen, että olen rahat sinulle antanut."
"No, on niinkin", myönsi Antti, ja sovittiin, että talon renki ja piika, jotka eivät olleet sukua kumpaisellekaan, käskettiin vieraiksimiehiksi.
Ja vesissä suin, silmät kiiluen isäntä luki Antille rahat kouraan, ja tyytyväinen hymy huulillaan Antti otti setelitukun.
Toimitettuaan asiansa kylässä Antti läksi nopein askelin takaisin järvensä rannalle. Hän oli hyvillään ja asteli keveästi, vaikka raskas laukku painoi hartioita. Ei saattanut kyllin mielessään Vänttistä kehua. Nyt sai...
