VALKOINEN KAMEELI
Sisällysluettelo Erämaan hienonhieno pöly täytti ilman, joka värjyi ruskeankeltaisena auterena yli kaliifien kaupungin.
Liukaskielisen ja valehtelevan dragomaanin saattamana olin useita tunteja kierrellyt vanhan Kairon sokkeloisia katuja, joilla aina on sama tarumainen viehätyksensä. On todella ihmeellistä syventyä noihin ikivanhoihin, puolihämyisiin basaarikortteleihin. Ne ovat vielä muuttumattomina - samanlaisina kuin tuhat vuotta sitten. Täällä aukeaa vielä eteemme »Tuhannen ja yhden yön» kirjava maailma, sen vilkas vilinä ja omaperäinen erikoisuus, sen salakähmäisyys ja häikäisevä, satumainen rikkaus. Täällä vielä tänä päivänä voisi iltaisin hiipiä seikkailuillaan kaliifi Harun er-Raschid, mukanaan suurvisiiri Giaffar tai ylieunukki Mansur, tuntematta hämmästystä tai pettymystä mielessään. Sitä ase- ja jalokivikauppain loistoa, sitä ylellisyystavarain komeutta, sitä kulta-ja hopeakirjokankaiden kuhinaa!
Hohoi - niin, niin! - Tiiviisti sulkeutuva nahkainen kuresuukukkaroni kahta kultaista puntaa köykäisempänä ja pää täynnä itämaista romantiikkaa istun illan suussa väsyneenä hotellin parvekkeella.
Tuolla erämaan laidassa pyramiidien harjat leikkaavat särmikkäästi taivaanrantaa. Mielikuvitus lähtee uusille retkeilyille.
Viisituhatta vuotta tuolla katselee yli näiden seutujen. Seutuja, joihin maailman vanhin sivistys ensin löi leimansa, missä Mooses teki ihmeitä, missä Pythagoras ja Platon oppivat metafysiikkansa, missä idän mystiikka iäti on taittunut lännen realismia vastaan, aina hedelmöittäen, koskaan kukistumatta ja iäti pysyen pohjaltaan ominaisesti itämaisena.
Palaan kirjavaan nykyisyyteen. Edessäni aukeaa leveä puistikkokatu, joka voisi olla kotoisin uudenaikaisimmasta Nizzasta. Hymyilen hotellin fetsipäistä ovenvartiaa, joka mäjähyttäen ilmassa pitkää sirkuspiiskaansa karkoittaa tungeskelevia dragomaaneja loitommas.
Aurinko jo laskee. Taivas muuttuu loistavan ruskeaksi. Tulipunaisina hohtavat pyramiidien särmät ja moskeain minareettien sadat suikot. Päivä peittyy, tähdet alkavat kuultaa esiin, ja jokaisesta minareetista kajahtaa muezzinin sointuva huuto.
Tätä silmänräpäystä on sadoissatuhansissa kodeissa jännityksellä odotettu. Kuparikattilain kannet nyt lennätetään syrjään, sillä tänään on pitkä paastonaika - Ramadân - päättynyt.
Koko yön mittaan kuuluu kaupungilta katkeamatonta kohinaa, ikäänkuin Niilin virta olisi koskeksi paisunut. Muhammedilainen maailma nyt juhlii. Melua oudoksuen mölisevät tuhannet kameelit kamalasti ja korvia tärisyttävästi.
Kiertelehdin vuoteellani. On tukahduttavan kuuma ja mahdotonta nukkua.
- Varjele, sitä mölyä - -
* * * * *
Heräsin lyhyeen koputukseen. Kaksoishuoneistomme ovesta astui sisään tilapäinen matkakumppanini, rotevaraajainen hra Hans Breitmann.
Hän puhui katkonaiseen tapaansa, sanoja kiireissään töykkien:
»Näin valkoisen kameelin. - Basaarissa. - Seurasin majapaikkaan. -
Hagenbeck! - Jumbo! - Famos: Dschemel libna!
Unenpöpperössä painuivat viimeiset sanat mieleeni, ja ajatus alkoi niitä
sulatella. Dschemel libna, Dschemel libna, - valkoinen kuormakameeli?
- Kuormakameeli - eihän toki! - »Sanokaa ihminen, Hegîn libna!» -
Hyppäsin pystyyn. - Ah, joko on aamu? Olenko todella nukkunut? -
»Anteeksi!»
Jatkoin harkitusti ja kohteliaasti:
»Jos kameeli oli valkoinen, niin se tietysti oli ratsukameeli ja nähtävästi hyvinkin jalorotuinen. Luulen, että on sanottava, Syriassa Delûl libna, mutta täällä Egyptissä Hegîn libna.»
Osaan, totta puhuen, ainoastaan muutamia harvoja sanoja itämaisten kielten renkutusta, mutta on suloista oikaista etevämpäänsä.
Hans Breitmannin, tämän maailmankuulun maapallonkiertäjän, tuttavaksi olin päätynyt laivassa, joka toi meidät Beirutista Aleksandriaan. Kuten kaikki ihmiset tietävät, toimii Breitmann pääasiallisesti eläin- ja kasvitieteellisten tarhain hankkijana. Hän on käynyt kaikkialla, tuntee kaikki maailman sopukat perinpohjin ja läpikotaisin. Hän puhuu kaikkia kieliä - vaikka kaikkia kyllä yhtä virheellisesti - ja on puolittain unhottanut omaa äidinkieltään, saksaa. Hän tietää kasvien ja eläinten elinehdot ja elintavat ja osaa matkia kaikkia luonnonääniä. Suuressa, salamyhkäisessä aarniometsässä ei ole mitään salaisuuksia Hans Breitmannille. Sivistysmaailman keskuudessa hän ei viihdy. Hän on todella ganz ein Naturalist - kokonaan naturalisti -, puheenparsi, jota Breitmann itse näkyy suuresti rakastavan.
Laiva »Kosseir», johon Beirutissa olin joutunut, oli vanha, hidaskulkuinen koljo, joka kuljetti rahtia ja siinä ohella myöskin matkustajia. Se käydä jyskytti, vaivojaan voihkien ja hikoillen.
Pitkällinen matka Välimerellä olisi tässä »hikiliikkujassa» varmaankin voinut käydä sangen yksitoikkoiseksi, jollei laivassa olisi ollut mukana kolmetoista arabialaista rotuhevosta, joista matkustajille oli alituista silmäniloa. Ihmeen siroja, älykkäitä, nuoria tenavoita! Ne olivat sijoitetut etukannelle hellekatoksen alla erityisiin lautakomeroihin, ja oli hauska katsoa, miten niitä ruokittiin ja millä hellyydellä niitä hoidettiin. Siinä puuhaili kaksi beduinipoikaa sekä leveäharteinen, verevä herrasmies.
Kapteeni tiesi kertoa, että hevoset olivat erityisesti valikoiden ostetut Syrian eteläisten hieta-aavikkojen ranteilta ja olivat nyt matkalla Espanjaan don José d'Avilan hevossiittolaan Andalusiassa, Matkustajaluettelossa näin Hans Breitmannin nimen, piirrettynä pitkillä, jäykillä kirjaimilla, jotka vähin muistuttivat ruhtinas Bismarckin käsialaa.
Nimen tunsin kertomuksista varsin hyvin. Vaikka olimme ensi luokan matkustajina ainoat, oli minun kuitenkin aluksi vaikea päästä tämän herran tuttavuuteen.
Loppupuoli matkaa tuli olemaan erinomaisen hauska. Oh, kuinka Breitmann osasi kertoa. Puhe oli nopeata - tosin hiukan katkonaista ja sekakielistä! Sanat eivät tahtoneet ennättää muodostua rinnatuksin mielikuvituksen lennon kanssa. Mutta sitä tietojen, havaintojen ja kokemusten moninaisuutta!
Breitmann oli neljän maanosan tropiikeissa koonnut toista tuhatta harvinaista, loistavan komeaa orkidealajia; oli pyydystellyt paratiisilintuja Uudessa Guineassa, eläviä gorilloja Kongossa Aruvimi-joen pimeissä aarniometsissä, orankiapinoita Borneossa, missä muuten oli joutunut tekemisiin »ihmispäänmetsästäjäin», noiden vimmattujen dajakkilaisten uskonkiihkoilijain kanssa.
»Gut! Yksi Teufel sai also luopua nahkaisesta häntävyöstään. - Näkisittepäs! - Sirosti koristeltu viisihaarainen huiska! - Ach, se on arvokas! - Yhden Naturalistin pään arvoinen!»
Sisä-Aasian ylängöillä hän oli ottanut kiinni arkoja kulaaneja, kiukkuisia grizzlykarhuja Kalliovuorilla, ja oli La Platan savannien kuloheinistä kopannut puupihteihinsä piskuisen pieniä, punaisia myrkkykäärmeitä. - Ne olivat wunderschön! - Brasilian aarniometsissä - niin, sinne hänen täytyy lähteä ensi tingassa taas, vuodeksi tai pariksi. Siellä löytynee vielä muun muassa yksi tuntematon kolibrilaji. - Hän näkee! - Matkii! - Also: lintu on verkossa!
Juan Fernandezin saarilla Breitmann oli elänyt kolmatta kuukautta Robinson Crusoen elämää ja näiden saarten ruohoisista merenlahdelmista korjannut mukaansa viimeiset dugongit. - Ne ovat nyt Hagenbeckin eläintarhassa Hampurissa. - Hagenbeck on suuri mies. - Ganz ein Naturalist.
Hans Breitmann itse oli varmaankin laatuaan erinomainen henkilö. Hän oli intohimoinen luonnontutkija ja kokoilija. Ja niin tarumaisia kuin hänen mehevät kertomuksensa useimmiten olivatkin, ne epäilemättä olivat katsottavat sanan mukaan tosiksi.
Rahoja hänellä tuntui olevan matkoihinsa yllin kyllin. Hänen syvissä housuntaskuissaan kultarahat helisivät kahmaloittain irrallaan. Ja nähtävästi hänellä oli avoin valta vetää vekseleitä Hagenbeckin nimeen Englannin pankin ja Crédit Lyonnais'n kaikissa haarakonttoreissa pitkin maailmaa.
Kun Marseille-Barcelonan laiva oli lähtevä Aleksandriasta vasta kolmantena päivänä tähän kaupunkiin saavuttuamme, niin Breitmann päätti välillä pistäytyä Kairossa. Hän toivoi siellä mahdollisesti tapaavansa vanhoja tuttujaan sisä-Arabiasta, näin Ramadânin päättymisjuhlan aikana.
Minun matkani lähin määrä oli Ateena - pöllöjen kaupunki - mutta tulin sattumalta tehneeksi Breitmannille vielä seuraa, vaikka olin jo aikaisemmin nähnyt Kairon. Ja tällä tavoin sommistui niin, että Hans Breitmannin kanssa väittelin kello 5 aamulla valkoisen kameelin arabialaisesta nimestä eräässä Kairon hotellissa. -
»Te olette aivan oikeassa», sanoi ystäväni. - »Luonnollisesti: Hegîn libna!»
Mutta hänen kerrottavansa tarkempi selostus oli lyhyesti seuraava.
Breitmann, jonka aivokoppa muuten oli patentin ansaitseva kompassi, oli eilen kuljeskellut itsekseen vähää ennen auringonlaskua ruoka-, hedelmä- ja vihannestavarain basaareissa, näiden korttelien ahtaimmissa ja haisevimmissa perukoissa. Silloin hän tupsahtaa käsiksi valkoiseen kameeliin. Vaikka kameeli makaa ja märehtii, hän heti näkee, mikä on lajiaan.
- Kantaisä tuo, jonka selässä profeetta pakeni Medinaan! Näitä harvinaisia, erinomaisen jaloja rotueläimiä ei ollut aikaisemmin nähnyt, - mutta juuri siitä syystä ei epäilystäkään! - Hän osasi erottaa valkoisen kameelin valkoisesta.
Breitmannin...
