I.
Sisällysluettelo 8. IV. (junavaunussa).
En tiedä onko se saamattomuutta, hermollisuutta, vai vanhentumisenko merkki, että yhä enemmän kadottaa päättämiskykynsä. Muistelen, ennen muinoin ei tarvinnut kuin että päähän pisti, silloin saattoi olla samassa jo päätöskin tehty ja tuuma alkuun pantu. Mutta nyt! Epätietoisuus, epävarmuus, niinkö, näinkö, jos ja mutta. Ja mitä enemmän aika kuluu ja päätöksen hetki lähenee, sitä suuremmaksi kasvaa piinaava kykenemättömyyden tunne tehdä tätä päätöstä.
Elelin kaikessa rauhassa maalla, hoitelin hevostani, ajattelin alkavia kevättöitä, - yhtäkkiä tulee eteeni ehdotus, että lähtisin Venäjän matkalle. Oli aivan kuin suuri vaaleanviheriäinen Venäjän kartta Sipirioineen olisi asettunut silmieni eteen ja yhdellä kertaa sulkenut kaiken maalaisen häikäisevän heijastuksen sulavasta lumesta, kaikki kimeltelevät nuppineula-auringot lirisevästä vedestä.
Aloin heti miettiä lähdenkö vai en. Milloin oli minulla ihan selvä, että tietysti lähden; milloin taas olin päättävinäni, että tietysti en lähde.
Asia oli siinä, että minulle tarjoutui tilaisuus matkustaa Krimiin, mutta minulla on semmoinen usko, että pitää toimia aina sisällisestä vaikuttimesta eikä pidä antautua satunnaisuuksien ajeltavaksi.
Epätietoisuuteni, saamattomuuteni, heikkouteni alkoi vihdoin näkyä kaikille muille ja he rupesivat melkein nauramaan minua: "Jos tässä olisi kysymys jostakin vuoden poissaolosta, mutta eihän ole kysymys kuin jonkun viikon huvimatkasta!"
Vihdoin viimein tein päätöksen. Se ei tapahtunut niin, että sisällisesti todellakin olisin päässyt johonkin tulokseen, että minun muka pitäisi lähteä, vaan ainoastaan niin, että pahimman kykenemättömyyden hetkenä sanoin muitten kuullen ääneen: lähden!
Ja kohta sekaannun iloseen hälinään matkasuunnitelmasta, Krimin vuorista, Mustanmeren hyrskyistä, Leo Tolstoista, toisen luokan makuuvaunuista. Olen kuin vastasyntynyt elämälle ja on kuin olisi nimipäiväni.
Sisässäni tiedän hyvin, etten ollut mitään päätöstä tehnyt ja että minun pikemmin olisi ollut jääminen kotiin maalle kirjoittamaan alotettua kirjoitusta, opettamaan poikaani ja lukutupamme ihmisiä, harjaamaan hevostani ja lukemaan Laotzeun "Livre de la voie et de la vertu." Mutta ei ole mahdollista enää ottaa takaisin annettua sanaa. Se on päästänyt kaikki irti ja valloilleen. Veljeni, jonka kanssa minun oli matkustaminen, oli jo hankkinut passitkin. Minä olin siis auttamattomasti langennut ja päättänyt huvitella itseäni!
Ainoa mikä nyt on edessäni, on koettaa saada tästä matkasta jotain hyötyä itselleni ja jos mahdollista vielä muillekin, ja siten ostaa takasin omantunnon rauha. Mutta siinä se suurin vaikeus juuri onkin. Kirjoittaisinko kirjan, jossa kuvaisin Venäjän nykyisen elämän sen valtiolliselta, sivistykselliseltä, tieteellis-taiteelliselta y.m. puolilta. Se olisi mainion hyödyllistä. Siihen vaan en pysty. Se veisi aikaa enemmän kuin koko kesän, ja minä tahdon, että kun kolmen viikon perästä palaan kotiin, en koko jutusta sen koommin mitään enää tietäisi, vaan jatkaisin häiritsemättä kesken jääneitä töitäni.
Näitä tuumiskelin, kun jo tulin matkaa varten Helsinkiin. Aleksanterin ja Mikonkadun kulmassa tapaan odottamattani Juhani Ahon, joka ilosena ja veikeänä, tapansa mukaan, käydä kekkelehtii rautatientorilta päin.
"Ka, no terve! Tulehan tännepäin!" sanoo hän pysähtymättä ja päästämättä kättäni. Me menemme Esplanaadille päin.
"Kuules", sanon minä, "me lähdemme tänä iltana."
"Niinhän tuota kuulutte."
"Mitä arvelet siitä tuumasta, että kirjoittaisin matkakirjeitä ja painattaisin ne kirjasena, - kuvauksia Venäjältä, sen ihmisluonteista, olosta Leo Tolstoin luona, ja mitä hän ehkä sanoo Suomen asioista?"
"Sehän on mainiota."
Ja tämän hän sanoi niin vakuuttavalla tavalla, että minun kerrassa valahti varmuuden tunto ruumiiseeni, tunto että tietysti minun onkin lähteminen ja kirjoittaminen tällaista päiväkirjaa.
Erosimme etelä Esplanaadin ja Fabianin kulmassa. Hän läksi ylös Päivälehteen päin; minä laskeusin alaspäin, hienostani vihellellen, kun nyt olin keksinyt ja laittanut varsinaisen tarkoituksen matkalleni.
Ja jos tästä yrityksestä jotain tulee, niin näin on se syntynyt ja vaan tältä kannalta arvosteltava.
II.
Sisällysluettelo Pietarissa, 9. IV.
Yöjunassa näen unta vuoroin Pläsistä - se on hevosemme nimi, - vuoroin Suomen perustuslaeista, joita muka koetetaan pakata johonkin laatikkoon, vaan ei mitenkään saada soveltumaan niin että mahtuisivat. Tuskin herään, tuskin saan itseni reilaan, kun meidän jo on ottaminen issikka ja jo ajamme pitkin Venäjän pääkaupungin katuja.
Mikä ääretön ihmistulva, mikä loppumaton jono ristiin rastiin liikkuvia olentoja, vaunuja, omnibuksia, issikoita! Mikä määrätön joukko uniformuja, virkatakkeja, alkaen poliiseista ja kenraaleista ylioppilaihin ja koulupoikiin! Ja niiden välissä tavallisia siviilejä, naisia tuhansista eri kerroksista, eri värisiä, eri näköisiä, työkansaa, ryysyistä kellarikerroksien väkeä selkäkuormineen, - kaikki se liikkuu, liikkuu lakkaamatta samalla tavalla, ja vaikka kysymys on ihmisistä, ei voi sanoa, mikä on liikkeen tarkoitus. Muurahaiskekoa katsellessa voi sanoa, miksi he ovat näin yhteen kokoontuneet ja miksi kaikki liikkuvat; mutta ihmispyörteestä ei voi mitään tämmöistä yhteistä tarkoitusta keksiä. Päinvastoin, kun koettaa keksiä, hämmentyy semmoiseen äärettömyyteen erilaisia aikeita, että helpommin luulisi voivan luetella tähdet kuin mainita jokaisen eri aikeen. Tuo ehkä menee mummon luokse, joka oli luvannut merkata hänen paitansa; toinen menee ottamaan mittaa sen käytävän leveydestä, joka on pantava asfaltilla; kolmas kävelee; neljäs on ollut juustoa ostamassa: viides istun maalattuna eteenpäin kiitävissä vaunuissa; kuudes ajaa neuvostoon, joka ratkaisee Siperian rautatien keskeytyksen tai jatkamisen; seitsemäs - minä tulisin hulluksi jos pitäisi kaikki luetella.
Ja onko yhtäkään koko Morskajalla, Liteinajalla tai Nevskillä, joka ajattelisi Suomen asioita! Minä olen ihan kuin väärään osunut. Siellä kotona luulin tietäväni, että Pietarissa on ihmisiä, jotka suosivat Suomea, ja minun ajatuksissani tämä osa väestöstä erottui ikäänkuin toiseksi puoleksi, hiljaiseksi ja luotettavaksi ihmislaumaksi, jotavastoin toinen puoli oli vihasennäköisiä, muljosilmäisiä, milloin hyvänsä valmiina hyökkäämään. Nyt kulkivat ja ajoivat kaikki sekasin, kukin omissa asioissaan ja silminnähtävästi ei Suomi hetkeksikään ollut heidän huomiossaan.
Me ajamme myöhemmin taidenäyttelyssä, mutta Suomen kysymys ei mene mielestäni.
Admiraliteetti, - tuo suuren kylän kokoinen rakennus, jossa sijaitsee meriväen hallitusvirastot, - siellä ei nyt varmaankaan kukaan Suomea ajattele. Hallitsevan senaatin ja pyhän synoodin mahtava punanen rakennus - niin suuri kuin meidän yliopisto, senaatti ja senaatintori yhteensä, - missä siellä paperien, hyllyjen, salien, arkistojen, pöytien ja kirjurien loppumattomuudessa löytyisi joku keskus, jossa Suomenkysymys edes jonakin sivuasiana olisi esillä! - Tuossa ajaa maneesista ulos ratsukaartin komppania, pitkiä miehiä, suurten, notkeitten hevosten seljissä. Väkijoukko pysähtyy ihailemaan. Nämät itsetietoisina ja ajattelematta ketään muita katsovat sen ylitse. Mitä on Suomi ja sen perustuslait? - Tuossa mahtavat kasarmit ja kultakypäriset vahdit niiden portailla. Jalka väsyy ennenkuin pääsee päästä päähän. Sieltä kuuluu sotaväen melu. Mitä ihmettä on Suomen leppäinen lehto tai humiseva hongikko näille? - Tuolla talvipalatsi - se on tyhjä, keisarilliset ovat Tsarskoeseloossa. Tuolla Iisakin kirkko, tuolla muut kaikki, kultaisine kupuinensa, maalauksinensa, jumalankuvinensa, polvistuvine ihmisinensä, pyhimyksinensä, joilla on jokaisella oma kansallinen historiansa ja värinsä - ihan outo meille.
Olisiko Suomi jossain tuolla sisällä, noissa komeissa Sergejefskajan tai Nabershnajan yksityiskartanoissa. Siellä kai asuu ihmisiä, jotka lukevat ja ottavat selvää, - joilla on sympatiioja. Ohi ajaessa alan katsoa ihan kuin tutkien suuriin yksiruutuisiin ikkunoihin. Näen sieltä hämärää tummuutta ja mielikuvitus luopi eteen ruhtinaita ja ruhtinattaria. Ikkunaverhojen takaa häämöittää silmälle vaan joku marmorikuva tai kattokruunu, kultajalkainen vaasi; toisin paikoin valkoiset rullakartiinit ovat lasketut; herrasväki on arvattavasti ulkomailla. Katu on siistitty, kuulumatta liukuu ajurien pyörät pitkin puista katusiltaa, jokaisen käytävän edessä seisoo pöyhkeileviä portinvahteja poskipartoineen, polvihousuineen, valkoisissa liiveissä ja kirjavissa takeissa, vaunut tulevat ja menevät, ja mustien orhien kavioin kopse on ainoa vallitseva ääni. Mitäs minä joka olin vihaavinani rikkautta ja ylellisyyttä, olenko minä lumottu? Yhtäkkiä minua tahtomattani vetää ja tempoo tuo salaperäinen ylimysmaailma. Suomi sulavine hankineen ja perustuslakineen, jäätkö sinä köyhän edustajaksi, ja olenko minä ihankuin hylkäämässä sinua, vaihtamassa sinun kotoista yksinkertaisuuttasi tähän salaperäisesti viehättävään mahtiin! Olenko todella lumottu? Enkö ole sen varmemmalla pohjalla?
Tarvitsen melkoista voimain ponnistusta puistaakseni pois tuon omavaltaisen tunteen, ja minulle tulee selväksi, että se oli minulla ymmärtääkseni millaisen alituisen lumouksen alaisena elää suurin osa tuota kihisevää ihmislaumaa - itse siitä tietämättä....
