Valokuva kirjallisuudessa

1

Valokuva kirjallisuudessa -
näkökulmia merkityksellisyyteen

Valokuva kaunokirjallisuudessa luo katseen kirjoitettuun tekstiin ja valokuvan rooliin teoksen kokonaisuudessa. Tieteen termipankin mukaan puhutaan ikonotekstistä silloin, kun kuvallisen ja sanallisen ilmaisun vuorovaikutus on elimellinen osa teosta. Ikonoteksti eli kuvan ja tekstin yhdistäminen luo yhdessä uusia merkityksiä, vaikka lähteet ovatkin erillisiä elementtejä. 1 Noin kolmasosa aineistoni teoksista on tiukasti tuon määritelmän mukaisia. Suurimmassa osassa teoksia valokuvan osuus on ilmaisullisesti mielenkiintoinen, valokuvan käyttö syventää henkilökuvausta tai ajan kuvausta tai se aiheuttaa juonen käänteen. Valokuvan käyttö tuo tekstin rinnalle uusia merkityksiä, elävöittää kerrontaa ja lisää tekstin aistivoimaa.

Lukutapani havainnoi valokuvan roolia sen merkityksellisyyden kannalta. Merkityksellisyyttä voidaan tarkastella mm. tärkeyden, mielekkyyden, arvojen tai hyvinvoinnin kannalta. Oma lähtökohtani tarkastella merkityksellisyyttä vertautuu kullanhuuhtomiseen. Kun seuloo mielessään asioita suhteessa siihen, mitä elämässä haluaa olla, mitä kokea ja toteuttaa tai miten suhtautua muihin ihmisiin, löytää olennaisia asioita. Niiden asioiden muiston haluaa säilyvän ja olevan läsnä elämässä. Yksilöllinen ja yhteisöllinen limittyvät merkityksellisyyden kokemuksessa. Asiayhteys määrittää merkitysten seulonnan alueen. Elämän käännekohdissa ja kriisitilanteissa merkitykset nousevat selkeästi esiin. Ne kirkastuvat uhan tai menetyksen hetkellä. Omien valokuvien äärellä voi tehdä havaintoja, jotka lisäävät itseymmärrystä.

Olen välttänyt valokuvien käytön tulkintaa. Käsittelen aineistoani suurella siveltimellä. Tarjoan kattauksen taitavasti luotuja kuvauksia valokuvista, joiden myötä lukija voi havainnoida ja kuulostella omaa kokemustaan valokuvan merkityksestä tarjoamissani tekstiotteissa. Muiden kokemuksista lukiessa avautuu näköaloja, jotka avartavat ja rikastavat kokemusmaailmaa. On mahdollisuus oppia uutta.

Ennen teosten kuvausta esittelen merkityksellisyyttä erikseen kirjallisuuden ja valokuvan yhteydessä. Lisänä löytyy lyhyt kuvaus valokuvaterapeuttisista menetelmistä sovitettuna Roland Barthesin näkemykseen valokuvan olemuksesta.

Merkityksellisyys kirjallisuudessa

Kirjoittaminen ja lukeminen ovat keskeinen osa inhimillistä kulttuurivarantoa ja vuorovaikutusta. Alkujaan tarinoiden kerronta vei eteenpäin ihmisten selviytymistä, tarjosi merkityksellisyyden kokemuksia ja yhdisti ihmisryhmiä. Kirjoitustaidon, kirjapainon keksimisen ja nykyään nopean internetin mahdollistaman tiedonvälityksen kautta olemme välittömässä yhteydessä toisiimme. Kirjallisuudentutkija Hanna Meretoja korostaa kaunokirjallisuuden roolia uudistumisen ja kehittymisen haasteiden edessä. Hän painottaa kirjallisen kerronnan merkitystä avattaessa uudenlaista ajattelua, kokemista ja sitä kautta edistettäessä ihmisten selviytymistä elämässä. Tässä kokonaisuudessa merkityksillä ja niiden tarkastelulla on olennainen asema. Teoksessa Hoitava lukeminen Hanna Meretoja tiivistää kirjallisuuden merkitystä seuraavasti: Kertomukset esittävät tulkintoja siitä, mitä on olla ihminen, mitä merkitsee elää tietyssä maailmantilanteessa, mikä merkitys erilaisilla historiallisilla prosesseilla on, miten esimerkiksi menneisyyden väkivaltaiset tapahtumat velvoittavat meitä nykypäivänä ja minkälaisia tulevaisuuksia kohti olemme menossa. Kertomukset vaikuttavat siihen, miten suuntaudumme maailmaan ja miten ymmärrämme sen, keitä olemme.2 Hanna Meretoja ajattelee kerronnallisuuden olevan keskeistä maailmasuhteessamme. Kirjalliseen kerronnan yhteyteen luontuu hyvin kuvallinen kerronta.

Kirjallisuuden tutkimuksessa Paul Ricoeur on yksi lukijan kokemuksia painottavista tutkijoista. Hän kuvaa lukemista lukijan maailman ja tekstin maailman luovana kohtaamisena.3 Lukeminen auttaa jäsentämään ajatuksia, löytämään merkityssuhteita ja havaitsemaan omia ajatustottumuksia. Lukijan persoona, mielikuvitus, kokemustausta, muistot ja unelmat ovat aina läsnä taustalla.4 Kaunokirjallinen teos syntyy yhä uudestaan ja uudestaan ainutkertaisena ja uudenlaisena yksittäisten lukijoiden lukemiskokemuksissa.

Tämän ulottuvuuden voi kokea hyvin lukupiirien keskusteluissa. Lukupiirit ja netistä löytyvät somen kirjallisuusryhmät ovat nykyään erittäin suosittuja. Yksi suosion perusta on varmaankin mahdollisuudessa kuulla ja esitellä piirissä kirjan lukemisessa syntyneitä kokemuksia. Samanlaiset tapahtumat ovat mahdollisia myös valokuvasta kiinnostuneille. Niitä järjestetäänkin, mutta lukupiirien kaltaista yhteisöllistä laajuutta valokuvapiirit eivät ole saavuttaneet.

Kokemuksellista havainnoista ja itsereflektiosta kiinnostuneille lukijoille esittelen tämän kirjan lukemisen mahdolliseksi viitekehykseksi Juhani Ihanuksen kirjassa Hoitava lukeminen kuvaamaa ja alun perin psykologi ja kirjailija Keith Oatleyn luomaa "narratiivisten emootioiden" jäsennystä. Narratiiviset emootiot syntyvät fiktiivisiä kertomuksia lukiessa.5

Keith Oatleyn narratiivisen emootion jäsennyksen ryhmät ovat:

1. Sympatia, joka pitää sisällään toisen ymmärtämisen ja halun auttaa,
2. samaistumisen tunne,
3. empatia,
4. uudelleen eletty emootio,
5. muistettu emootio.

Juhani Ihanus huomauttaa: Kaikki viisi narratiivista emootiota voivat olla lukemisprosessissa monin tavoin vuorovaikutuksessa keskenään, toisiaan täydentäen tai toisiaan vastustaen. Samastuminen voi lisätä empatiaa ja muistetut emootiot voivat lisätä samastumista.6 Kirjallisuuden ansio valokuvaan verrattuna on se, että kaunokirjallisuuden henkilökuvauksissa voidaan seurata henkilöiden sisäistä maailmaa, ristiriitaisia tunteita ja outojakin käyttäytymispiirteitä. Kuvaukset ovat rosoisia, kuten elämäkin on. Kaunokirjallisuus antaa paljon liikkumavaraa dokumentaarisesta kerronnasta aina mielikuvituksellisiin surrealistisiin fantasioihin saakka. Lukija voi turvallisesti etääntyä todellisuudesta taiteellisesti hallitun kokonaisuuden äärellä. Etäisyys voi tuoda oivalluksia ja vaihtoehtoisuutta omiin elämäntilanteisiin. Kaunokirjallisessa teoksessa valokuva luo todellisuuden tunnetta, mutta koska kyse ei ole lukijan omista valokuvista, jää niiden tunnekokemus elämään romaanihenkilön tarinaan. Lukukokemus mahdollistaa tunteiden säätelyn.

Valokuvan olemuksesta ja merkityksellisyydestä

Roland Barthesin vuonna 1980 ilmestynyt esseekokoelma ja klassikkoteos La Chambre Claire, suomennettuna Valoisa huone, tarkastelee valokuvan olemusta. Esseissään Barthes pyrki löytämään vastausta kysymykseen, mitä valokuvaus itsessään oli, minkä oleellisen ominaisuuden perusteella se erottui kuvien yhteisössä. Roland Barthes keskittyi analysoimaan valokuvan olemusta katselemalla perheensä valokuvaalbumeja. Perhekuvien katselun teki ajankohtaiseksi hänen äitinsä vaikea sairaus, joka johti kirjoittamisen aikana äidin kuolemaan. Tilanne aiheutti Barthesille voimakkaita tunteita, surua ja kaipausta. Kuoleman pohdin-ta oli väistämätöntä. Kohtalokkaasti Roland Barthes kuoli itse auto-onnettomuudessa kirjan ilmestymisvuonna. Kulttuurin- ja kirjallisuuden tutkijana sekä semiootikkona hän on vahva klassikko. Valoisa huone on yksi tutkituimmista ja siteeratuimmista valokuva-alan teoksista. Valitettavasti Barthes ei voinut itse jatkaa ja kehittää valokuvan tutkimusta, eikä osallistua vilkkaaseen keskusteluun valokuvan luonteesta.

Esseekokoelman siteeratuin lause, valokuvan noema, on "Tämä - on - ollut". Hän kirjoittaa teoksessaan Päinvastoin kuin näissä (maalausten) jäljittelyssä, valokuvauksessa en voi koskaan kieltää, etteikö kohde olisi ollut paikalla.7 Valokuvauksen keksimisestä hän kiittää kemistien taitoa hyödyntää valoherkkiä hopeakiteitä hetkien tallentamiseen. Barthes käyttää kehollista kuvakieltä valokuvan katsomiskokemukseen: Jonkinlainen napanuora liittää valokuvatun esineen ruumiin minun katseeseeni. Valo, vaikkakin käteen tuntumaton, on tässä...