Taidetta ja muotokuvia

Farssi kuntien yhteenliittymisestä
 
 
Books on Demand (Verlag)
  • 1. Auflage
  • |
  • erschienen am 21. April 2020
  • |
  • 267 Seiten
 
E-Book | ePUB mit Wasserzeichen-DRM | Systemvoraussetzungen
978-952-80-2337-1 (ISBN)
 
Kuntien yhteenliittäminen on vaikea juttu. Se voi kompastua yllättäviin mielenliikkeisiin. Ei riitä, että yritetään laajentaa kotiseuturakkautta, säilyttää puolueiden valtuustopaikkamäärät, sopia mahdollisimman pitkistä siirtymäajoista ja päälliköiden tehtävien muuttamisista sekä heidän palkankorotuksistaan. Ei, sillä yleensä ainakin yksi tuntematon muuttuja tunkee mukaan esteeksi tai hidasteeksi.

Taidetta ja muotokuvia on kuviteltu tarina erään kaupungin ja sen ympäristökuntien elämästä yhteenliittymisen jälkeen. Se kertoo, mitä tapahtuu, kun julkiseen liittymissopimukseen kirjaamaton, puolueiden tarkoin varjelema salaisuus paljastuu. Kauheata! Ilman muuta siitä seuraa, että sankarit ovat kortilla, ja oma lehmä on joka ojassa.
1. Auflage
  • 1,11 MB
978-952-80-2337-1 (9789528023371)
Pekka Leinonen on tietokirjailija, joka on ollut mukana oppikirjatyöryhmissä (WSOY) , opettaja- ja koululaiskalenterien suunnittelussa ja kirjoittamisessa (WSOY ja Ajasto Oy) ja erilaisten järjestö- ja laitoshistoriikkien toimittamisessa. Tietokirjojen lisäksi hän on kirjoittanut 10 romaania (Kustannuskynnys, Elisa Kirja ja BoD).

2. Sinäkö se oot?



Tuisku laantui aamuksi. Aurinko nousi. Se alkoi väläytellä säteitään pilvien lomasta koskemattomille hangille. Lumi oli levittäytynyt tasaisesti kaikkialle. Kirkkaus häikäisi myöhässä työhön kiiruhtavien kulkijoiden silmiä, mutta sai hymyilemään. Ilmassa oli lupausta. Sen tunsi ihollaan ja kuuli korvillaan. Vettä tipahteli räystäiltä ja puiden oksilta. Kaupunki heräsi kevääseen, joka alkoi jyrkkärajaisesti vain yhdessä aamuyössä.

Sakari Sarantaus ei tiennyt siitä mitään. Lämmitetyn työmaakontin pimeydessä hän täytti univajetta, jota oli kasvattanut kauan.

Vajaa viikko aiemmin hän oli kyllästynyt pääkaupunkiin. Hän oli lähtenyt "kotiin". Se oli pakon sanelema operaatio, sillä kaikki mahdolliset yöpymispaikat Helsingissä olivat täyttyneet. Kalenteri oli väittänyt jo pitkään, että kevät oli ovella. Siihen uskottiin ulkomaita myöten. Romaniasta tai jostain muusta entisestä IVY -maasta vyöryi väkeä kaupunkiin. Käsittämätöntä kieltä suoltavat mustatukkaiset muukalaiset etsivät itselleen suojaa. Lämpimiä loukkoja ei ollut yllin kyllin. Tuli ahdasta. Saapuneet häätivät paikalliset kodittomat. He toimivat kollektiivina. Se oli järjestäytynyttä voimaa. Suomalaiset individualistit eivät voineet muuta kuin väistää. Sarantaus oli lähtijänä ensimmäisten joukossa. Hän oli rauhanmies. Väkivaltaisen vastustamisen sijasta hän alkoi kytätä sataman viereisellä huoltoasemalla entisen kotikaupunkinsa suuntaan aikovia rekkoja. Ennen pitkää yksi sellainen osui kohdalle. Hän pääsi kyytiin luvattuaan pitää kuskin hereillä matkan aikana.

Täysinäinen rakko herätti vasta iltapäivällä. Tuli kiire. Sarantaus raotti illalla murtamaansa ovea. Valo sokaisi. Oli vetäydyttävä takaisin. Pupillit olivat kuin yöpöllöllä. Keltaoranssisia palloja pyöri holtittomina väkkäröinä näkökentässä. Hän jätti oven hiukan raolleen ja suunnitteli antavansa silmilleen aikaa totuttautua. Alapää päätti toisin. Se vaati puumerkkiään heti oven vierushankeen. Siinä silmät ummessa viimeisiä tippoja tirutellessa oli aikaa orientoitua uuteen päivään. Se alkoi luomia raottamalla. Kaunista oli, kun vain nosti katseensa varastoalueen aidan yli.

"Ennen tässä oli sankka metsä. Ohuita haaparunkoja kuin heinää. Läpi ei päässyt", Sarantaus mutisi vetäessään vetoketjua kiinni.

Sitten hän astui takaisin kontin lämpimään. Hän tarkasteli yöpymispaikkaansa hämärässä. Joku oli toimittanut sähköpatterin hänen onnekseen ja yllätyksekseen tällaiseen peltiseen koppiin. Se joku oli porannut seinään reiän ja vetänyt ulkokäyttöön tarkoitetun roikan parakin seinän pistorasiasta patteriin. Eikä siinä kaikki. Jotta johto pysyi turvallisen korkealla, sähköpylväskin oli pitänyt istuttaa parakin ja kontin väliin. Minkä ihmeen vuoksi? Mitä niin arvokasta kontissa oli, että sitä kannatti lämmittää läpi talven? Patteri hohkasi edelleen tulikuumana keskellä lattiaa.

Täytyi silmätä vähän tarkemmin. Molemmilla seinustoilla oli lokerikkoja kolmessa kerroksessa. Ne olivat noin metrin korkuisia ja tehty raakalaudasta. Pressuilla peitettyinä niistä muodostui kolmikerroksiset vallit. Pitkät soirot lepäsivät väleissä lokerolautoja kannattelemassa. Toisen seinustan ylimmän vallin sisus oli paljaana, koska yövieras oli vetänyt pressun alas vuoteekseen.

Tuttu kasvo tuijotti Sakari Sarantausta vallin päältä paksuihin kehyksiin kahlittuna. Hän oli Rauno Kaartola, Kuihulan edesmenneen Säästöpankin edesmennyt johtaja. Pankki kaatui holtittomaan luotonantoon Säästöpankkien keskusliiton mukana, kun Suomen Pankki oli ensin irrottanut kuolaimet rahanjakelijoiden suista. Kaartola sai kirouksen silmilleen. Vuosikymmeniä aiemmin hän ei ollut antanut armoa Hilda Sarantaukselle. Hildalta oli mennyt työpaikka, kun osuusliikkeen leipomo siirtyi naapurikaupunkiin. Siitä seurasi, että asuntolainan korot ja lyhennykset jäivät maksamatta. Pankki ei myöntänyt lykkäystä, "kas kun oli maksettavana ne sotakorvaukset. Isänmaa tarvitsi uhrauksia ja teollisuus pääomaa". Sankarivainajan rakentama talo pantiin vasaran alle. Se myytiin pakkohuutokaupalla. Ajat olivat huonot kuin Monopol-pelissä. Rahaa ei ollut kenelläkään. Rintamalta selvinneet miehet eivät ostaneet valmista. He rakensivat itse, jos sattuivat jostain nauloja, lasia, puuta ja sementtiä saamaan. Kaartolan sisaren mies suostui lunastamaan lesken omaisuuden, kun pankinjohtaja vähän yllytti lupaamalla halpakorkoista lainaa. Muita ostoaikeisia ei paikalle ilmaantunut. "Halvalla meni", Hilda itkeskeli.

Muotokuvalla oli sama ylimielinen ilme kasvoillaan, kuin silloin huutokauppapäivänä. Sakari oli ollut vain kymmenvuotias, mutta muisti miehen hyvin. Suuttumus herutti vieläkin hikeä iholle. Vähältä piti, ettei hän lyönyt nyrkkiään kankaaseen. Hänestä tuntui, että äiti oli siitä päivästä alkanut etääntyä pojastaan. Vuokrakasarmin sekalaiset naapurit ja kuvioihin ilmaantunut uusi mies, juovuksissa väkivaltainen, kasvattivat kuilua.

Sakari huokaisi. Lapsuuden monenlainen puute kaiversi yhä hänen sisuksiaan kuin nälkäinen rotta. Ei hänen elämänsä nytkään herkkua ollut. Päinvastoin. Hyvinvointi antoi kovin niukasti merkkejä itsestään. Perustellusti saattoi sanoa, että hänen sekoilevat rimpuilunsa olivat menneet päin persettä. Hänellä oli paha tapa. Hän kyllästyi liian nopeasti. Humanististen tieteiden kandidaatin tutkinto tuli tehtyä, koska vaimokokelas piti aloillaan, mutta jatko-opinnot jäivät, koska se olisi ollut sitä samaa. Vaimokin jäi. Oli sitä samaa. Vain vaihtelu, kyllin nopea muutos tuntui hyvältä. Vieläkin häntä värähdytti muisto siitä, kuinka suuri helpotus oli lukion päättyminen, kun lakki oli päässä ja opiskelu odotti. Muistelemisen arvoista nuoruutta oli juuri se hetki, kun tajusi, että saattoi jättää taakseen tämän tunkkaisen tuppukylän. Ovien avautuminen johonkin muuhun, vaikka kuinka epämääräiseen, tuntui hyvältä. Se oli vapautta, joka houkutti niin, että iho kihelmöi.

Sakari oppi, että onnea oli, kun sai jättää jotakin taakseen.

Opiskelu sujui sitten rakastuneen energialla tai harhoissa, armeija kituuttaen ja lomia odotellen. Tylsyys iski moukarilla päähän vasta kunnan töissä. Isku ei tehnyt painetta vähentävää reikää, vaan turvotti, lisäsi ahtautta. Tilapäisen kirjastoapulaisen päästä loppui tila. Valistava kulttuuritehtävä ei kiinnostanut kuin hakemisen ja valituksi tulemisen hetket.

Sakari Sarantausta ei ollut tarkoitettu työelämään. Mieli oli levoton ja pinna lyhyt.

Tietenkin suunnittelemattomasta poukkoilusta oli pirullisia seurauksia. Yksi niistä oli tämä juuri nyt elettävä hetki. Sakari totesi palanneensa juurilleen. Hän oli jokseenkin siinä, mistä lähti liikkeelle, tuppukylänsä keskustan viereisellä rinnevarastolla. Oikeastaan asiat olivat vain paljon huonommin kuin lähtiessä. Rahaa ei ollut. Asuntoa ei ollut. Ei ollut suuhunpantavaa. Ei mitään suunnitelmaa, ja pankinjohtaja Rauno Kaartola virnuili vieressä.

Pressujen alla oli kymmenittäin tauluja. Kaikki maalaukset olivat muotokuvia. Osa oli taitavasti tehtyjä, osa tökeröä niin sanottua lankkumaalaritasoa. Kaikki kehykset olivat komeita.

Sakari ymmärsi nyt, miksi kontissa oli jatkuva lämmitys. Kuvien piti pysyä kuivana. Sitä hän ei käsittänyt, miksi ne ylipäätään oli siirretty tällaiseen peltiromiskoon. Oliko niihin tarttunut jokin hiipivästi tappava home julkisten tilojen kosteuden vaurioittamilta seiniltä, tai olivatko käytetyt maalit niin myrkyllisiä, että vastaava terveysviranomainen tai jokin säteilyturvakeskus oli kieltänyt niiden pitämisen ihmisten ilmoilla? Viimeksi mieleen tullut ajatus säikähdytti. Yskitti. Aivot loivat kiireisesti uudenlaista tulevaisuuden kuvaa. Sellaista, että paluumuuttajalta meni henki heti ensimmäisen yöpymisen seurauksiin. Päässä iti ironinen mainoslause iltalehtien lööppeihin: "Kalsea vastaanotto jatkuvasta muuttotappiosta kärsivällä paikkakunnalla! Mies homehtui ensimmäisessä yösijassaan." Sakari huolestui. Hän suunnitteli jo yrittävänsä ängetä terveyskeskukseen jonojen hännille. Sitten hän tajusi, ettei se kävisi päinsä, koska hän ei ollut kirjoilla missään, tai ehkä sitten Helsingissä."

Hän nosteli tauluja avatusta ovesta tulvivaan auringon valoon. Hän päätti katsoa ne kaikki, vaikka manasi tarkastamisen työläyttä. Siihen uhkasi tärväytyä koko päivä. Hän lepäsi ja kirosi, että hullun hommaa. Silti hän ei malttanut jättää työtä kesken. Monet kasvot olivat tuttuja. Niistä Sakari ymmärsi maalausten olevan kaupungin ja entisten ympäristökuntien johtajia, valtuustojen ja hallitusten puheenjohtajia. Näitä naamoja ihmiset olivat nähneet ensin vaalimainoksissa ja myöhemmin kuntien valtuustosalien seinillä. Katoavaa oli mainen kunnia. Nyt ne oli alennettu tänne konttiin. Häntä hymyilytti. Sitten hän alkoi hohottaa: "Ihan oikein niille!"

Äkkiä nimi yhden taulun kulmassa iski vasten kasvoja.

"Ei! Ei se ole mitenkään mahdollista. Että täällä, ei tällaisessa helvetissä! Sen täytyy olla väärennös. Se on tutkittava. Kukahan. no Siffe tietenkin? Anne Marie on taiteilija. Hän tietää. Mahtaako hän olla vielä elossa, vai onko jo juonut itsensä hengiltä?" Sakari huohotti.

Hän oli ollut niin paljon yksikseen, että itsekseen puhumisesta oli tullut tapa.

Nyt hän hengitti kiivaasti. Hän kumartui ja tarkasteli taulun nurkkaa uudelleen. Sitten hän käänsi taulun ympäri, jotta näki taakse liimatun paperilappusen tiedot. Hän luki. Selkä suoristui. Edelleen hän epäili lukemaansa. Hitaasti hän...

Schweitzer Klassifikation
BISAC Classifikation
Warengruppensystematik 2.0

Dateiformat: ePUB
Kopierschutz: Wasserzeichen-DRM (Digital Rights Management)

Systemvoraussetzungen:

Computer (Windows; MacOS X; Linux): Verwenden Sie eine Lese-Software, die das Dateiformat EPUB verarbeiten kann: z.B. Adobe Digital Editions oder FBReader - beide kostenlos (siehe E-Book Hilfe).

Tablet/Smartphone (Android; iOS): Installieren Sie bereits vor dem Download die kostenlose App Adobe Digital Editions (siehe E-Book Hilfe).

E-Book-Reader: Bookeen, Kobo, Pocketbook, Sony, Tolino u.v.a.m. (nicht Kindle)

Das Dateiformat ePUB ist sehr gut für Romane und Sachbücher geeignet - also für "fließenden" Text ohne komplexes Layout. Bei E-Readern oder Smartphones passt sich der Zeilen- und Seitenumbruch automatisch den kleinen Displays an. Mit Wasserzeichen-DRM wird hier ein "weicher" Kopierschutz verwendet. Daher ist technisch zwar alles möglich - sogar eine unzulässige Weitergabe. Aber an sichtbaren und unsichtbaren Stellen wird der Käufer des E-Books als Wasserzeichen hinterlegt, sodass im Falle eines Missbrauchs die Spur zurückverfolgt werden kann.

Weitere Informationen finden Sie in unserer E-Book Hilfe.


Download (sofort verfügbar)

6,49 €
inkl. 5% MwSt.
Download / Einzel-Lizenz
ePUB mit Wasserzeichen-DRM
siehe Systemvoraussetzungen
E-Book bestellen