Iida

Löytöretki isoäitini äidin elämään
 
 
Books on Demand (Verlag)
  • 1. Auflage
  • |
  • erschienen am 31. Juli 2018
  • |
  • 196 Seiten
 
E-Book | ePUB mit Wasserzeichen-DRM | Systemvoraussetzungen
978-952-80-2912-0 (ISBN)
 
Iida Eriika Liakka syntyi Karungissa 1885. Hän oli kiertokoulun- ja käsityönopettaja ja kahdeksan lapsen äiti.

Kirja syntyi perheen kirjeenvaihdon, valokuvien ja päiväkirjamerkintöjen pohjalta. Kirjeitä kirjoitettiin, koska tuberkuloosi vei perheen hajalleen. Tiheä kirjeenvaihto päättyi Iida Liakan kuolemaan helmikuussa 1931.

Kirja etsii vastausta isoisoäidin arvoitukseen. Se rakentaa pienistä palasista mosaiikkia, etsii ihmisen hahmoa, kysyy, miten isoisoäidin äiti kirjoitti itseään läheistensä elämään.

Katja Hyry on opettaja, tutkija ja tietokirjailija. Hänen väitöskirjansa aiheena olivat Karjalan pakolaiset.
1. Auflage
  • 2,93 MB
978-952-80-2912-0 (9789528029120)
weitere Ausgaben werden ermittelt
Katja Hyry on opettaja, tutkija ja tietokirjailija. Hänen väitöskirjansa aiheena olivat Karjalan pakolaiset. Tietokirjojen ja tutkimusten aiheina ovat olleet maailmanuskonnot, sairaus ja ihminen, suomalainen kansanusko, elämäntarinat, siirtolaisuus ja pakolaisuus.
1. Kirjeiden, valokuvien ja päiväkirjojen
arvoitus

Kirjoittajan katse ja omaelämäkerralliset aineistot

Isoäitini äidin perheen kirjeet ja valokuvat jäivät talteen, koska isotätini Annikki Hulkko järjesti, säilytti ja luovutti perhe- ja sukuhistoriaan liittyvän kokoelmansa Oulun maakunta-arkistoon. Hänen arkistonsa on Oulun maakuntaarkiston suurin naisen luovuttama arkisto.1

Kirjan taustalla on nelisenkymmentä kirjettä käsittävä kirjeenvaihto vuosilta 1926-1932.2 Tätä kirjeenvaihtoa ei olisi syntynyt ilman tuberkuloosia. Kirjeitä lähetettiin parantoloista ja sairaaloista kotiin ja takaisin. Lisäksi aineistoon kuuluu valokuvia: yksilökuvia, perhekuvia, luokkakuvia ja rituaalikuvia.3 Osassa niistä on kohtuullisen tarkat viitetiedot, mutta esim. kuvaajasta löytyy tieto vain harvoin.4

Tutkimuksen tapahtumapaikka on erityisesti 1920-luvun lopun ja 1930-luvun alun Kemi. Olen tutkinut tätä aluetta ja ajankohtaa aikaisemminkin, mutta erilaisesta näkökulmasta. Liakan perhe muutti Kemiin 1920-luvun alussa - samaan aikaan sinne saapuivat myös Karjalan pakolaiset, joiden elämänhistoriallista kerrontaa tutkin väitöskirjassani.5

Tutkimukseni ei perustu elämänhistorialliseen kerrontaan vaan dokumentteihin. Tämä lähtökohta tarkoittaa mm. sitä, etten ole voinut kysyä tutkimukseni kohteelta lupaa tutkimukseen. Hän ei myöskään kerro elämäänsä, vaan minä tutkijana kerron sen. Kertomusten sijaan minulla on ollut käytössäni kaikkea muuta, kuten kirjeitä, dokumentteja, valokuvia, päiväkirjamerkintöjä, sanomalehtileikkeitä ja sukulaisten hajanaisia muistoja. Jokaisella niistä on oma tarinansa, mutta monta kertaa olen miettinyt, kenen tarina se on.

Alkuun tilanne vaikutti yksinkertaiselta, olihan aineisto valmiina. Sitten pääsin kanssapuheisiin sukulaisten kanssa ja kuuntelin heidän muistojaan. Huomasin, ettei suku olekaan vain suku, vaan koostuu lukuisista perillisten yhteisöistä, joilla jokaisella on omat tulkintansa suvun vaiheista - omat muistot ja useaan kertaan kerrotut tarinat.6 Suku ei ollutkaan vain yksi vaan monta, monia, lukemattomia.

Tämä toi työhön omat haasteensa. Moneen kertaan työtä tehdessä olen pysähtynyt kysymään: Kenen tarinaa kerron? Mistä näkökulmasta?

Elämäkerta?

Kun aloitin tämän tutkimuksen, päätin etsiä käsiini isoäitini äidin elämästä kaiken mahdollisen. Siis kaiken, minkä kohtuullisella vaivannäöllä löydän. Olisin varmasti voinut olla sinnikkäämpi, ja taitavampi. Mutta tutkimusmatkoilla on rajoitteensa. Tämä on ensimmäinen tutkimus, jonka olen toteuttanut kokonaisuudessaan työn ja perheen ohessa.

En kuitenkaan ajatellut, että olisin kirjoittamassa isoäitini äidin elämäkertaa. Olenko kuitenkin kirjoittanut sitä? Maarit Leskelä-Kärki toteaa tuoreessa kirjassaan Toisten elämät, Kirjoituksia elämäkerroista, että elämäkerta on tapa muistaa ja tapa tutkia elämää. Leskelä-Kärki määrittelee elämäkerran (biografia) jonkun toisen kirjoittamaksi elämäntarinaksi jonkun toisen elämästä.7 Elämäkerta on tapa katsoa ihmistä, mutta se on myös katse. Toisen elämästä kirjoittaminen kertoo siitä, miten katsomme häntä, minkälaisena näemme hänet.8

Ensimmäinen umpikuja on tämä: jos elämäkerta on katsomisen tapa, siis katse - miten se katsomisen tapa kirjoitetaan sisään elämäkertaan? Miten kirjoitetaan siten, että kerrotaan enemmän kohteesta kuin kirjoittajasta - vaikka kirjoittajastakin on jotakin kirjoitettava, onhan kyseessä katse, ja katseeseen sisältyy myös katsoja, ei vain katsottava?

Kun Aino Kallas kirjoitti elämäkertaa Lydia Koidulasta, hän yhdisti oman kohtalonsa tämän 1800-luvulla eläneen virolaisen runoilijan kohtaloon: "Niinä vuosina, jolloin kirjoitin Koidulan, tunsin kuin käden kurkullani, taistelin henkistä kuihtumista vastaan, kirjoitin kuin itsestäni. Hän sortui, minä vapauduin."9

Kun kirjailija kirjoittaa toisen kirjailijan elämäkertaa, faktasta voi syntyä fiktiota. Puhuuko kirjailija silloin itsestään toisen kautta ja käyttää häntä äänitorvenaan tärkeiksi pitämilleen asioille? Kirjailija voi ehkä tehdä näin, onhan hän kirjailija, mutta entä tutkija sitten? Miten tutkija voi pitäytyä lähteisiin perustuvissa tosiseikoissa - ja kirjoittaa elämäkerran sisään oman katseensa, eksymättä omaan mielikuvitukseensa?

Aino Kallasta ja Krohnin sisaruksia tutkinut Maarit LeskeläKärki muistuttaa, että ajatus siitä, että voisimme antaa äänen menneisyyden ihmisille tai tavoittaa heidät sellaisina kuin he olivat, on lähtökohtaisesti mahdoton.10 Niin on, tietysti.

Mutta - retkeillessäni isoäitini äidin elämänvaiheiden parissa huomasin pian palavasti kaipaavani Karjalan pakolaisten elämänhistoriallista kerrontaa. Haparoiden tai toisinaan vakaasti kerrottuja tarinoita, jotka eivät ehkä kaikilta yksityiskohdiltaan pitäytyneet ns. tosiseikkoihin, mutta olivat täydellä varmuudella heidän omiaan.

Minulla ei kuitenkaan ollut kertomuksia. Ei yhtään ainoaa haastattelua, ei edes pientä näytettä isoäitini äidin äänestä.

Oli vain palasia, pieniä sirpaleita, joita olen koonnut lattialla. Olen saanut niistä syntymään mosaiikin, se on kyllä minun. Mutta monta kertaa olen hajottanut mosaiikin ja aloittanut taas alusta.

Olen yrittänyt muistaa, että Iida katsoisi itseään toisin, ja kuka tahansa muu. Minulla on oma näkökulmani. Tämä lähtökohta minun pitää hyväksyä.

Olen kulkenut etäältä lähelle, aloittanut taas alusta.11 Arkistoon mennessäni olen aina saanut käteeni lomakkeen, jossa pyydetään rastittamaan: sukututkimus vai tieteellinen tutkimus. Olen monta kertaa toivonut kolmatta rastia. Siinä olisi lukenut: En ole varma.

Kuitenkin olen tutkinut elämänhistoriallista kerronta ja elämänhistoriallisia aineistoja. Olen kirjoittanut aiheesta paljon ja pitänyt luentoja ja kollokvionkin.

Ehkä minun on tunnustettava tämä: kaikkein eniten olen halunnut tietää, miten isoäitini äiti selviytyi. Miten hän loi ja ylläpiti kotiaan, kuin ei voinut olla kotona? Miten hän selviytyi sairastumisesta ja miten hän kulki kohti lähestyvää kuolemaa? Miten hän kirjoitti itseään läheistensä elämään?

Väitöstutkimuksen ja oletetun post doc -tutkimuksen välissä koin väkevän akateemisen kriisin, josta kirjoitin artikkelissani "Kun tutkimusmatkan suunta muuttuu".12 Artikkelissa kirjoitan: "Sairastumis- ja pakokertomuksilla on tiettyjä yhtäläisyyksiä. Tärkein niistä on se, että sekä sairastunut että pakoon lähtenyt joutuu muiden armoille ja menettää ainakin osan elämänsä hallinnasta. Kertomukset näistä käänteistä ovat merkittäviä, koska juuri niiden kautta voi etsiä subjektiivista kokemusta. Näkökulmat pakolaisuuteen ja sairastumiseen ovat erilaisia, kun niitä katsotaan eri näkökulmista. Lääkärin ja hoitohenkilökunnan kertomukset tarjoavat yhden näkökulman (tai useita erilaisia), niin myös pakolaisia vastaanottavien ja alkuun auttavien ihmisten kertomukset. Niiden kautta ei kuitenkaan voi tavoittaa kokijan kokemusta."13

Olenko etsinyt isoäitini äidin sairastumiskokemusta? Artikkelini viimeisessä kappaleessa kysyin: "Mitä tahansa käänteitä tutkittaessa on hyvä kysyä, kenen ääntä kuuntelemme. Kenellä on asiantuntijan ääni ja valta?"14 Jos minulla ei ollut isoäitini äidin kertomusta, mitä minulla on ollut? Kenen ääntä olen kuunnellut? Ja mitä olen luullut kuulevani?

Isoäitini äidiltä ei jäänyt yhtään päiväkirjaa, vain yksi päiväkirjamerkintä. Voin lukea hänen kirjoitustaan vain...

Dateiformat: EPUB
Kopierschutz: Wasserzeichen-DRM (Digital Rights Management)

Systemvoraussetzungen:

Computer (Windows; MacOS X; Linux): Verwenden Sie eine Lese-Software, die das Dateiformat EPUB verarbeiten kann: z.B. Adobe Digital Editions oder FBReader - beide kostenlos (siehe E-Book Hilfe).

Tablet/Smartphone (Android; iOS): Installieren Sie bereits vor dem Download die kostenlose App Adobe Digital Editions (siehe E-Book Hilfe).

E-Book-Reader: Bookeen, Kobo, Pocketbook, Sony, Tolino u.v.a.m. (nicht Kindle)

Das Dateiformat EPUB ist sehr gut für Romane und Sachbücher geeignet - also für "fließenden" Text ohne komplexes Layout. Bei E-Readern oder Smartphones passt sich der Zeilen- und Seitenumbruch automatisch den kleinen Displays an. Mit Wasserzeichen-DRM wird hier ein "weicher" Kopierschutz verwendet. Daher ist technisch zwar alles möglich - sogar eine unzulässige Weitergabe. Aber an sichtbaren und unsichtbaren Stellen wird der Käufer des E-Books als Wasserzeichen hinterlegt, sodass im Falle eines Missbrauchs die Spur zurückverfolgt werden kann.

Weitere Informationen finden Sie in unserer E-Book Hilfe.


Download (sofort verfügbar)

7,49 €
inkl. 7% MwSt.
Download / Einzel-Lizenz
ePUB mit Wasserzeichen-DRM
siehe Systemvoraussetzungen
E-Book bestellen